Aihearkisto: kokemus

Akrojooga

Akrojooga on yhdistelmä joogaa, akrobatiaa ja thaimaalaista hierontaa ja siinä on kolme olennaista roolia: base, lentäjä ja spotteri. Suomenkielisiä termejä ei juuri ole vakiintunut.
Base, yleisimmin makuullaan jalkapohjat kohti kattoa, toimii lentäjän tukena ja pilarina, jonka päällä lentäjän on turvallista olla.
Base joutuu nostamaan lentäjän usein jalkojensa varaan, mutta basen saadessa jalkansa suoraksi lentäjän paino ei ole läheskään niin merkittävä rasite. Lentäjän tehtävä on usein vain pysyä jäykkänä ja tiukkana pakettina joko tikkusuorana tai jossakin muussa asennossa. Spotterin tehtävä on tärkein, sillä hän varmistaa, että kenellekään ei käy hassusti. Spotteri seisoo aina lentäjän ja basen vieressä, tukevassa asennossa, valmiina tukemaan tai jopa ottamaan kiinni putoavan lentäjän.

Olen käynyt kolmesti akrojoogan peruskurssin ennenkuin onnistuin saamaan itseäni niskasta kiinni ja käymään kurssilla. Kurssilla olen käynyt nyt nelisen kuukautta. Tämän lisäksi olen käynyt vapaamuotoisemmissa jameissa, joihin olemme kerääntyneet tekemään mitä milloinkin, mutta yleensä akrobaattisempia juttuja kuin kursseilla.Tavallinen kurssikerta on alkanut joogalla, jonka tarkoituksena on lämmitellä ja vahvistaa lihaksia sekä verrytellä. Tämän jälkeen siirrytään yleensä ohjaajan esittelemään lentoharjoitukseen. Lentoja on ollut tavanomaisesti kahdenlaisia: akrobaattisia ja terapeuttisia. Akrobaattinen lento vaatii enemmän ketteryyttä ja on näyttävämpää. Tämä on se, mitä yleensä akrojoogassa esitellään. Terapeuttinen lento on enemmän rauhallisia venytyksiä ja hierontaa.

Itselleni hienointa akrojoogassa on itsensä ja kehonsa haastaminen ja näyttävissäkin tempuissa onnistuminen. En ole lähtökohtaisesti erityisen liikkuvainen tai voimakas, joten pienetkin onnistumiset tuntuvat usein suurilta. Suurin haasteeni onkin ollut basena ollessani jalkojen saaminen suoriksi ylöspäin, jolloin lentäjän kannattelemiseen ei enää tarvitse käyttää lihaksia vaan paino nojaa suoraan luihin ja tuen saa lattiasta. En koskaan ole ollut kovin taipuisa. Sitä suurempi oli onnistumisen riemu, kun ensi kerran sain eteentaivutuksessa sormet koskettamaan kunnolla maahan vaikka juuri aamulla en ollut yltänyt nilkkoihinikaan asti. Kanssaharrastajani ovat myös erittäin mukavia ihmisiä ja tunnelma on rento ja lämmin, mikä on myös osaltaan auttanut innostumaan harrastuksesta.

Akrojoogaa päässee kokeilemaan bardileireillä joko pajan muodossa tai ainakin kysymällä minulta henkilökohtaisesti.

Kirjoittanut Matti Välimäki

Vannetanssi

Vannetanssi (hoopdance) on iloista ilmaisua – tanssia jossa parina on vanne. Sitä voi pyörittää vaikka varpailla, lantiolla, olkapäällä tai pepulla. Temppujen rajana on vain mielikuvitus ja treenin määrä. Laji sopii aivan kaikille joissa vielä liike pihisee.

Vannetanssia voi harrastaa
* omalla ajalla
* yksin tai ryhmässä
* valitsemallaan intensiteetillä
* liikkuen uusilla tavoilla
* luovasti
* tarjoten iloa muillekin.

Kaksi vuotta sitten kun sain ensimmäisen vanteeni en olisi voinut edes kuvitella mihin se minut johtaisi. Olen esiintynyt lavalla tuhansien katsojien edessä konemusiikkitapahtumassa, saanut paremman yhteyden ja hurjasti lisää liikkuvuutta vartalooni, päässyt tarjoamaan onnistumisen riemua antamalla vanteen käteen ihmisille baareissa, työpajoissa ja tapahtumissa. Olen saanut sitä kautta paljon uusia ystäviä ja tuttavia. Ja yllättäen aikaa äitini kanssa, joka aloitti harrastuksen vanavedessäni 58-vuotiaana. Nykyään treenaamme lähes joka arkiaamu yhdessä.

Aloittaminen vaatii vain muovisen renkulan, paikan jossa ei ole vaarassa rikkoa arvokasta omaisuutta, aikaa ja Youtuben (sieltä löytyy hurjasti tutoriaaleja eri liikkeistä). Itse aloitin kaksi vuotta sitten juurikin tällä setillä. Ei tarvitse maksaa tunneista tai sitoa itseään aikatauluihin.

Vanteen voi tehdä itse (googlaa ”making a hoop” tms), kysellä niitä käytettynä tai ostaa ihmisiltä jotka niitä askartelevat (Suomessa esim. Matahoops Tampereella http://www.matahoops.fi/ tai Hoop-a-Trix Oulussa https://www.facebook.com/HoopATrix). Nyrkkisääntönä isompi ja painavampi vanne on helpoin aloittaa (lasten vanteet lelukaupoissa ovat liian pieniä ja kevyitä aikuisille), mutta kun muutama perusjuttu on hallussa, kannattaa keventää hieman (ainakin minulle ranteeseen tulee liikaa rasitusta isolla vanteella).

Laji on Suomessa aika tuore, joten jos kiinnostaa enemmän, niin kannattaa katsoa Youtubesta videoita. Tyylejä on yhtä paljon kuin ihmisiä, mutta tässä yksi hauska pätkä, eli World Hoop Day koreografia 2012 http://www.youtube.com/watch?v=e7Qh69XJqko (minä olen se enkeli kohdassa 0:47 )

Ps. vannetanssi kuulemma lisää älykkyyttä
http://www.hooping.org/2013/03/get-smart-with-hooping/

Kirjoittanut Essi Teräs

Fyysinen Teatteri

Hei,
Olen Juuso-Matias ja opiskelen fyysistä teatteria Ammattikorkeakoulu Noviassa.
Fyysinen teatteri on pohjimmiltaan teoreettinen termi, jossa käytetään hyödyksi ns. fyysistä tietoisuutta: kaikella näyttämöilmaisulla on oltava jonkinlainen muoto (ja kaikkeen muotoon on sisällytettävä ilmaisua). Tietoisuus siitä mikä itse muodossa luo ilmaisun on ehkäpä fyysisen näyttelijän tärkein piirre.
Fyysinen teatteri, kuten me sitä Vaasassa opiskelemme, perustuu oman tämänhetkisen tulkintani mukaan (tulkinta vaihtelee usein. viimeisimpiä löytyy Hopeanuoli! musikaalin blogista sekä omastani säännöllisin väliajoin) suurelta osin ajatukseen siitä, että näyttämöllä olevan näyttelijän kehosta ja mielestä pyritään karsimaan pois tarpeettomat tottumukset ja luodaan näiden tottumusten tilalle dramaattisesti hyödyllisempiä.
Käytännössä jokainen koulupäivä alkaa fyysisellä osuudella, jonka muoto vaihtelee päivästä toiseen: akrobatia ja baletti ovat yleisimmät päivänaloitukset, mutta olemme tehneet myös joogaa, pilatesta, kung fua, kalaripayattua, tanssia, hierontaa, venyttelyä ja erityiskurssien aikaan erilaisia lajikohtaisia perusharjoitteita. Käytännössä tämä tekninen perusharjoittelu muodostaa pohjan kaikelle taiteelliselle harjoittelulle, kun oppii ymmärtämään kuinka paljon esimerkiksi varpaiden asento muuttaa kehollista ilmaisua.
Alkulämpöjen jälkeen meillä on yleensä käynnissä jokin kurssi: yleensä kurssit vetää oma rakas pääopettajamme (timlärare), äänenkäyttöä, ohjausta, koreografiaa, naamioteatteria,akrobatiaa, improvisaatiota, näyttämötyöskentelyä, pedagogiaa, kieliopintoja ja vaikka mitä muuta. Lyhyesti kurssivalikoimastamme kertoo opintosuunnitelmamme. Käytännössä kurssit jaetaan kuitenkin pienempiin erioiskokonaisuuksiin kurssiopettajiemme aikataulujen mukaan.
Suurta osaa kursseista pitää joku oman alansa vieraileva opettaja, ja tähän mennessä vierailijat ovat pitäneet kursseja monista aasialaisista teatterin, mimiikan, tanssin ja kamppailuperinteen lajeista keskittyen käytännössä Intiaan ja Kiinaan. Tämän lisäksi olemme tehneet eurooppalaisia esittäviä taiteita: klassista balettia, useampaa eri mimiikan tyylisuuntaa sekä esimerkiksi 1900-luvun katutanssityylejä jopa hieman Lindyhoppia. Pääpainomme on kuitenkin Euroopan ulkopuolisessa teatteriperinteessä.
Ensi lukuvuonna lähdemme tutustumaan johonkin Euroopan ulkopuolisen teatteriperinteeseen opiskelemalla syksyn ajan opettajan alaisuudessa. Itse matkustan Japaniin harjoitellakseni kabuki-nimiseen teatterisuuntauksen teknoikkaa. Kabukia voisi kutsua maailman dramaattisimmaksi teatterimuodoksi (eikä turhaan!). Luokkakaverini matkustavat mm Kiinaan, Intiaan, Indonesiaan ja Senegaliin. Jokainen on valinnut sen teatterin tai tanssin muodon, joka itseä kiinnosti kaikista eniten.
Kuvassa valmistaudumme koko luokan voimin jingju-hyppypotkuun talvitemmellysprojektimme jälkeen. Aina valmiina uusiin haasteisiin siis.
Jos haluatte seurata tarkemmin vaiheitamme myös muulloin…
Luokkakaverini blogi, Anni on asenteeltaan huomattavasti ammattimaisempi blogikirjoittaja kuin minä, joka pikemminkin harhailen yleisellä tasolla. 
Mainostuksena vielä: 
Toisen vuoden näyttämötyöskentelykurssin lopputulos pyörii vielä tämän viikon lauantaihin asti Vaasassa, joten saapukaa sankoin joukoin katsomaan, miten fyysisen teatterin keinoin luodaan metsä täynnä taikaa. Esityksemme facebookissa.
Haku koulutusohjelmaamme on seuraavan kerran syksyllä 2015. Tarkempia tietoja tästä, tai perinteisemmän teatterin linjamme hauista löytyy koulumme kotisivuilta.
Kysykää, jos haluatte tietää lisää minusta tai tästä alasta, jota opiskelen. Opetan mielelläni kaiken, mitä osaan: opin sillä tavalla itsekin paremmin.
Kirjoittanut Juuso-Matias Maijanen

Tanssijan tarinaa

Minusta tuli tanssija, kun sain turpaani nyrkkeilyssä. Halusin harrastaa liikuntaa, jossa minuun ei satu (mikä vitsi!), ja jossa tehtäisiin jotakin yhdessä sen sijaan, että tehtäisiin jotakin toista vastaan. Tanssin aloitin muiden poikien tapaan breakdancesta, joka tavallaan sopi minulle hyvin. Breakissa saa esiintyä ja ”show offata”. Sosiaalinen puoli siinä kuitenkin oli vajaa, lähinnä naisten puutteen takia (olin 19 ja sinkku).

Vaihdoin lattaritanssiin, jossa ruumiinkieli ja sosiaalinen tilanne oli todella erilainen. Pian huomasin, etten nauttinut siitä. Kaikenlaista kokeillessa löysin historiallisen tanssin ja kansantanssin, jotka liikkeen lisäksi olivat harrastuksia, joiden sosiaalinen ympäristö oli todella koukuttava.

Samaan aikaan aloitin barditoiminnan harrastamisen, mikä oli tärkeä askel elämässäni tapahtuvassa arvomuutoksessa. Opin niihin aikoihin (22/23-vuotiaana) ajattelemaan, että raha, naisten lukumäärä ja ulkoinen menestys olivat huonoja tavoitteita, ja onnellisuus oli jotain ihan muuta. Barditoimintaan lähteminen ja historiallisten tanssien yhteisössä muiden eteen töitä tekeminen opettivat minulle hirmuisesti siitä, mitä onnellisuus voisi olla. Se muutti minua ihmisenä valtavasti parempaan suuntaan, ja ehkä lähemmäs sitä suuntaa, mitä olin ollut nuorempana (noin 16-17-vuotiaana).

Ensimmäinen avustajan tehtäväni Kansallisoopperalla oli Pähkinänsärkijässä. Lava-aikaa oli 3 minuuttia, ja ympäristö oli humalluttava. Mielikuvissani olen samaan aikaa alkanut tanssia Petkeleessä, tanssiteatteri- ja kansantanssiryhmässä, jossa yhä olen. Varmaan voisin tarkistaa oikeat vuodet ja ajankohdat.

Löysin molemmat asiat avoimella asenteella. Ystävät, joita olin harrastamalla saanut, kutsuivat minut mukaan näihin toimintoihin. Teatteri Avointen Ovien tuottaja Päivi oli juuri aloittanut oopperalla baletin tuottajana ja etsi avustajia Pähkinään, joten hän mainosti sitä Facebookissa, ja tieto tuli minulle. On myös mainittava, että myyntityön tuoma rohkeus auttoi. Ei pelottanut soittaa ja mennä mukaan uuteen juttuun. Ensimmäinen oikea homma oopperalla tuli kuitenkin vasta yli vuoden päästä.

Ensimmäisellä kerralla oopperalla tutustuin Kyöstiin. Vuotta myöhemmin hän jostain kummallisesta syystä kaivoi vanhoista sähköposteistaan minun osoitteeni ja mailasi minulle kopion casting-kutsusta Robin Hoodiin. Olin juuri omassa elämässäni todella väsynyt raksaduuniin. Siinä castingissä Kari ja Seppo valitsivat minut Robin Hoodiin koiraksi, ja sen jälkeen minulla on jatkuvasti ollut töitä oopperalla.

Oopperalla töissä olo ei ole erityisen ruusuilla tanssimista, vaikkakin usein todella inspiroivaa ja kivaa. Siellä minulla ei kuitenkaan ole tilaa olla taiteilija itse; olen ohjaajan tai koreografin materiaalia, jolla kahta poikkeusta lukuunottamatta ei ole ollut paljon mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mitä tekee. Tämä seikka, ystävien lisäksi, saa minut palaamaan barditoimintaan ja harrastusteatterin pariin aina uudelleen. Ympäristöön, jossa minulla on itselläni tilaa olla taiteilija ja taiteen tekijä.

Pidän bardileiriä äärimmäisen arvokkaana tapahtumana. Se antaa monille meistä, joilla on halu, tilan toteuttaa itseämme. Toivon myös, että bardileirit kasvaisivat isommiksi, jotta useammat ystävämme, jotka uskaltavat pikkuhiljaa ulos kuorestaan, saisivat laillani mahdollisuuden oppia ilmaisua ja onnellisuutta.

– Arttu

Aurinkosirkus

 Sirkusbardi

Linjavastaava eräänä iltapäivänä tuli ilmoittamaan että hei, ensviikon perjantaina mennään sitten katsomaan Cirque du Soleilin Alegria kutsuvieraslipuilla ja sitä ennen mennään seuraamaan heidän treenejä.
Sanomattakin selvää että kaikki tiristiin ja kihistiin onnesta, Soleil on kuitenkin maailman tunnetuin sirkusalan yritys (ei nyt mennä ollenkaan siihen kuinka läpeensä riistokorporaattinen sirkustehdas kyseinen lafka on) joka varmasti on useimman pienen sirkusartistinplantun ujo unelma.

Valotettakoon hieman taustaa, Alegria on esityksenä tehnyt muhun pienempänä suuren vaikutuksen kun oon pätkiä nähnyt telkkarista ja myöhemmin Youtubesta, ja läpeensä puhkikulutettu Alegria-veisu oli jossain vaiheessa soittoäänenä. Joten olin pähkinöinä.

Aurinkoisen perjantain iltapäivänä keräännyttiin (kerrankin kaikki ajoissa, jopa linjavastaava) Turun HK-areenan pihalle kikattelemaan jännittyneinä ja vähän noloina. Hyvin suomalaisella mentaliteetilla: me mitättömät seuraamaan alansa huippuja. Päästiin sisälle aulaan, odoteltiin vielä hieman, ja sitten! Pimeitä portaita alas areenalle, edessä aukeni huikea näky. Ääni- ja valotekniikkaa, teknikoita, köysiä ja rakennelmia, lava ja ennenkaikkea yli kymmenen nuorta miestä ja muutama nainen pienissä sortseissa (miehet ilman paitaa) hyppimässä powertrackilla, taustalla pauhasi uusimmat dance-hitit sillä kukapa sitä Alegrian soundtrackia jaksaisikaan montaa vuotta putkeen kuunnella.

Mukava ja sievä vastuuhenkilö Vanessa kertoili meille asioita ja vastaili kysymyksiin samalla kun istuttiin KAHDEN METRIN PÄÄSSÄ LAVASTA tuijottamassa powertrackaajia monttu auki. Lavalta kuului ainakin englantia ja tanskaa, Vanessa kertoi kyllä tarkkoja lukuja siitä kuinka montaa eri kansalaisuutta työryhmässä on mutta eihän pikkuasioita voi muistaa kun on päässyt taivaaseen. Saimme myöskin kuulla kuinka monta rekkaa, teknikkoa ja kiloa kulkee Alegrian mukana. Millaisia työpäiviä kiertueella on ja miten ylläpidetään suhteita kotiin. Työntekijät ovat kiertueella kerrallaan kymmenen viikkoa jonka jälkeen heidät lähetetään kahdeksi viikoksi kotiin huoltamaan suhteitaan ja lomailemaan, ja sitten taas kiertelemään. Viikossa on kaksi vapaapäivää, yleensä maanantai ja tiistai, jolloin työryhmäläiset lähtevät tutustumaan paikalliseen kulttuuriin, lähinnä olut-tuoppien pohjien läpi.
Turussa oli nähty joki ja tori, oli kuulemma kivat :D…

Soleilin kiertuetyöntekijät saavat koko elämänsä mahtumaan kahteen matkalaukkuun joihin kumpaankin mahtuu 32 kiloa. Oppii kuulemma elämään ja pärjäämään melko vähällä, mikä on henk koht mielestäni ihailtavaa. Kiertueella on mukana myös kaksi fysioterapeuttia ja nutritionisti joka huolehtii taiteilijoitten ruokavaliosta.

Tapasimme myös Alegrian taiteellisen johtajan (!!!) joka kyseli meidän päälajeja (sanoi mua muunmuassa hyvin muodikkaaksi koska teen cyriä, yök, ja erilaiseksi koska olen tyttö). Herra kertoi että nykyään Soleil ei enään palkkaa alaikäisiä työntekijöitä, mikä on meikän mielestä sääli, sillä esityksestä oli jäänyt muutama hauska kohta pois koska lapset oli potkittu lavalta. Pisimpään Alegrian mukana on kiertänyt notkeusakrobaatit jotka aloittivat 9-vuotiaina ja ovat nyt 20-vuotiaita nuoria. 11 Vuotta sirkuksen mukana! No, kohtahan heilläkin alkaa eläkeikä kolkutella.Joku muukin oli ollut mukana lähes kymmenen vuotta, yli puolet elämästään, se on aika paljon.

Pääsimme juttelemaan fireknife-taiteilijan kanssa, mukava ja hauska kaksvitosissa oleva Hawailainen poika joka selvästi nautti esiintymisestä ja flirttailusta. Tietenkin rakastuin. Jäbä oli pienestä asti pyöritellyt tuliveistä ja hakenut kaksikymppisenä Soleilin mukaan. Monta vuotta myöhemmin Soleil otti yhteyttä ja pyysi koe-esiintymään.

Yksi sykähdyttävimmistä hetkistä treeneissä oli katsoa kun toinen tulitaiteilija teki settinsä läpi ja taustalla soi Rihannan Where Have You Been ja Only Girl In the World. Upeeta, kaunista, mahtavaa. Perinteistä hawailaista sirkusta ja yks tän hetken lempparibiisini, siinä oli semmonen kylmät väreet ja kyynelet silmissä-hetki.

Oranssi klovni kertoi meille taustastaan ja kuinka hän on tehnyt klovneriaa monta vuotta ennen kun päätyi Soleilin matkaan. Tyypillä oli paljon ja syvällistä sanottavaa klovneriasta. Valotti meille myös millä perusteella esiintyjät vetävät yleisöä lavalle. Joka maassa kuulemma nauretaan eri asioille, Suomessa naurattaa isot miehet jotka selvästi ovat treffeillä tai tyttöystävänsä kanssa katsomossa, miehet kun haluavat tehdä vaikutuksen ja ovat siksi hyvin messissä lavalla tapahtuvissa jutuissa.

Viimeiseksi nähtiin kun keinutrapetsitaiteilijat tulivat treenailemaan omaa pätkäänsä. Alhaalta lavan vierestä kaikki näytti huikealta ja vaikuttavalta.

Sitten saatiin liput käsiimme ja lähdettiin hetkeksi hengähtämään ja kasaamaan itseämme ennen illan esitystä.

Henkilökohtaisesti nautin enemmän Soleilin treenien katselusta kuin itse esityksestä. Tietenkin esitys oli viihdyttävä ja täynnä hullua taitoa, mutta kaikilta oli riisuttu inhimillisyys ja tilalle oli tullut olentoja ja koneita. Viihdyttäväähän se on, mutta aina on hauskaa nähdä itse ihminen tekniikan takana.

Esitys oli laadukas ja hyvä, tulen vastaisuudessakin himoitsemaan Soleilin esityslippuja. Mutta silti…

Keinutrapetsinumerot harvoin tekevät vaikutusta meikäläiseen, kaikki tekee aina samat temput ja tahti on liian hidastempoista ja plaa plaa. Valitettavasti nytkin jäin vähän kylmäksi esitykselle. Eipä se huono silti ollut.
Klovnit olivat yllättäen parasta tarjontaa koko esityksessä. Oranssin klovnin työskentelyä oli ilo seurata, varsinkin kun tuntui että ”tuntee” henkilön hahmon takana. Pystyin nauttimaan klovneriasta aivan eri tasolla kun tiesin esiintyjästä jotain.

Ehdottomasti lempinumerot olivat käsilläseisonta, notkeusakrobatia ja high bar.
Käsillään seisoi komea nuori mies joka aloitti numeronsa kevyesti yhden käden sivupressillä. Se ei ainakaan jättänyt kylmäksi. Jos aloitustemppu on noin hc, niin mitähän muuta on vielä luvassa? No ei ainakaan taso laskenut. Krokosta nousu kässäriin (oon nähnyt tyyppien tekevän sitä vain toisin päin, ja jätkälle ei tullut tietenkään edes hiki!!), hyppy yhdellä kädellä tapilta toiselle, hyppy korkeilta (1,9m) tapeilta matalammille ja maahan asti käsillään seisten tietenkin. Eikä horju, ei!

Notkeusakrobatianumeron tytöt ovat siis Alegrian veteraaneja 20-vuotiaina. Ei ainakaan jäykistymistä ollut näkyvissä, neidit edusti varsin kepeästi omaa lajiaan. Maiju ei vieressä pystynyt katsomaan esitystä kun alkoi kuulemma sattua selkään. Ymmärrän kyllä hyvin miksi. En itse ole mikään maailman jäykin ihminen mutta kyllä siinä vähän selkäranka kärsi kun katseli kuinka sulavasti sitä istuttiinkaan oman päänsä päälle. Kuinkakohan kauan tytöt mahtaa jaksaa tuota hommaa ennenkun kroppa sanoo ei kiitos…

Viimeisenä numerona nähtiin high bar, eli huikeita telinevoimistelijamiehiä keinuttamassa itseään ilmakehdossa ja korkeilla telineillä useamman kymmenen metrin korkeudessa. Sitä menoa olisi voinut hyvinkin katsella pitempäänkin, hurjaa ajoitusta ja kylmäpäisyyttä. Herranjestas.

Ja tiedoksi kaikille jotka esityksen näkivät ja miettivät oliko tulitaiteilijoitten tatskat aitoja, niin kyllä ne oli. Pääsi niin lähelle että olis voinut lääppiä jos olisi kehdannut.

Olihan siellä cyriäkin. Osaan itse monet temput jotka lavalla näkyi, ja negatiivisena puolena koin liian nopean pyörimisen. Temppuja ei ehdi nähdä kunnolla ja hitaasta vauhdista on vaikeampi tehdä eli myös vaikuttavampaa. Eli nopeasti pyöriessä menee vähän sieltä mistä aita on matalin. Mutta olipa sekin varsin viihdyttävä ja mielenkiintoinen numero!

Kyllähän se ehdottomasti näkemisen arvoinen oli, vaikka pieniä epämääräisyyksiä olikin läpi shown (Nymfit juoksentelemassa randomisti läpi lavan, Musta Laulaja joka oli täysin hyllytetty taustalle vaikka alkuperäisessä kyseinen rooli on paljon monimutkaisempi, sinisiin pukeutunut outo lintumies joka vain haahuili).

Ehkä tuli odotettua liikaa kun toivoin esityksen muuttavan elämäni lopullisesti, mutta ainakin sain reilu pari tuntia huimaa viihdettä. Kyllähän tuon ilmaiseksi katsoi.

Kirjoittanut Hedda Liukkala

Miksi juuri Bardit?

Bardibardi

Kun olin pieni, halusin näyttelijäksi. Nyt puhutaan siis pienestä kuudesluokkalaisesta. Sitä tuli sitten koluttua näytelmäkerhoa ja käytyä TET-jaksolla Lahden kaupunginteatterin tarpeiston puolella. Se oli hienoa se, täytyy myöntää. Äidin suosiollisella avustuksella kuitenkin luovuin tästä ajatuksesta ennen peruskoulun päättymistä. Onhan ne työajat aika huonot ja rahaakin sillä on vaikea tehdä. Hain silti ilmaisutaidon lukioon Tampereelle ja pääsin heittämällä sisään. Ja kyllä kannatti!

Lukiossa olin ensimmäistä kertaa sellaisten ihmisten ympäröimä, keillä oli kiinnostusta samoihin asioihin. Tuntui että oli ensimmäistä kertaa mahdollista löytää ystäviä. Huolimatta niistä kaikista mahtavista ihmisistä, keitä lukiossa oli. Tunsin silti itseni usein ulkopuoliseksi, niinkuin aina siihenkin saakka. Rupesin larppaamaan ja tunsin siinäkin porukassa itseni ulkopuoliseksi. Lukion jälkeen eräs ystäväni kertoi minulle bardileiristä ja pyysi mukaan. Ajattelin, että mikäs siinä ja niin päädyin ensimmäiselle leirilleni syksyllä 2009 (jos muistan vuoden oikein). Ja yllätys yllätys, tunsin oloni ulkopuoliseksi.

Pidin kuitenkin leirin tunnelmasta ja tutustuin uusiin mukaviin ihmisiin. Pääsin tekemään paljon sellaisia asioita, jotka kuuluivat oman harrastusmielenkiintoni sisään. Kun seuraavan kerran leiri-ilmoitus saapui, päätin, että kyllä tuonne on taas mentävä. Samaa jatkui useamman leirin ajan, kunnes yksi kerta tajusin leirille tullessani, että olo on kun kotiin tullessa. Tiesin, että siellä on ne ihanat ihmiset, jotka pitää minusta olin millanen vaan. Vähän kerrassaan aloin tuntea oloani vähemmän ja vähemmän ulkopuoliseksi. En sanoisi bardeja perheeksi, koska minulle perhe merkitsee eri asiaa. Sanoisin sen sijaan bardeja klaaniksi, koska se on rypäs ihmisiä, jotka olen tavallaan valinnut ympärilleni ja jotka siinä itse haluan pitää.

Leiri ei varsinaisesti koskaan ole ollut minulle pajoihin osallistumista. Se ei ole ollut se merkittävin juttu. Ei se asia, miksi joka vuosi halusin leirille mennä. Minulle leirin sydän oli ja on edelleen ne kaikki ihmiset ketä sieltä löydän. Silti jotenkin löysin itseni ohjelmavastaavan asemasta. Hassua sinänsä. Vaikka on siinä logiikkakin olemassa.

Minulle on tärkeää, että tämä perinne jatkuu. Minulle on tärkeää, että joka vuosi on syys- ja kevätleiri, koska haluan nähdä teidät kaikki, koko klaanin. Koska se on minulle tärkeää, haluan tehdä jotakin sen eteen. (Olen myöskin hirveän kärsimätön ihminen ja haluan heti tietää mitä tapahtuu, milloin ja miten.) Niinpä päädyin mukaan järjestämään. Aion myös pysyä mukana järjestämässä hamaan hautaan, koska tämä toiminta on yksi minun elämäni punaisista langoista.

Minä ja Kuningas Tomaatti

Teidän ansiosta, rakkaat klaanilaiset, olen se kuka olen.

Body Worlds – Heureka

Kulttuuribardi


Hiihtoloma koitti Jyväskylään ja sain kerättyä pienen poppoon bardeja kanssani katsomaan Body Worlds näyttelyä Heurekaan. Olin kuullut monelta tutulta kehuja kyseisestä näyttelystä ja odotin siltä sen takia paljon. Vähän etukäteen mietitytti, millaisia tunteita heräisi, kun pääsee pällistelemään aivan oikeiden, joskus elossa olleiden ihmisten ruumiita. 

Näyttelyssä on siis esillä plastinoituja ruumiita, ihmisiltä, jotka ovat testamentanneet kroppansa tieteen käyttöön. Juuri mitään alkuperäistä ei ihmisistä ollut enää jäljellä, koska plastinointitekniikka korvaa lähes kaiken kudoksen muovilla. Näytteillä olleista otoksista kuitenkin oli huomattavissa ihan toisenlaista anatomista tarkkuutta, kun mitä näkee oppikirjan sivulla. Itsekin jokusen anatomiankirjan läpi kahlanneena voin sanoa, että kyllä kolmiulotteinen malli hakkaa kirjan mennen tullen.

 Näyttelyssä esillä olleet kappaleet (ihmiset? ruumiit? vartalot?) eivät tuntuneet siltä, kun olisivat kuuluneet joskus elossa olleeseen ihmiseen. Kun edessä on vain pelkkä kuollut kappale, ei  kovinkaan monessa kohtaa edes tullut sellainen  olo, että nämä ovat kuuluneet jonkun elävään ja toimivaan kroppaan joskus. Ehkä sen takia kaikista pysäyttävin näyttelykappale oli raskaana olleen naisen plastinoitu ruumis. Kuten muissakin esillä olleissa kokonaisissa ihmisruumiissa tätäkin oli leikelty auki, niin että oli helpompi nähdä miltä asiat näyttävät muualtakin kuin pinnalta käsin. Siinä vaiheessa, kun katsoi tätä kyseistä persoonastaan riisuttua kappaletta, tuli vahvimmin haikea olo. Kuitenkin jokainen pala mitä näyttelyssä oli esillä, oli ollut kerran osa elävää ihmistä. Eivätkä kaikki niistä olleet suinkaan kuolleet vanhuuteen.

Sellaiselle ihmiselle, joka on opiskellut anatomiaa useampaankin otteeseen, ei näyttely tuonut kovin paljoa uutta tietoa tai ahaa -elämyksiä. Suurimmat ajatukset jäivätkin selvästi pyörimään ihmisyyden ympärille. Plastinointitekniikan ja näyttelyn isän sanoin: Ruumiin ollessa läsnä kaikesta eniten huomiota herättää se mikä jää puuttumaan. 

Mikä sitten tekee ihmisestä juuri sen ajattelevan, tuntevan olennon, joka meissä kaikissa on?

Kaiken kaikkiaan näyttely on vallan mainio ja se onneksi on esillä vielä syyskuuhun saakka. Kaikki kiinnostuneet siis nokka kohti Heurekaa

Sirkusta!

Taitajabardi

Ida on pari kertaa kysellyt että voisinko kirjoittaa juttua sirkuksesta. Melkein heti iski valkoisen paperin kammo, ja rupesin pohtimaan että millonkas sitä on viimeksi tullut kirjoitettua ”asiatekstiä”, varmaankin ammattikoulussa? Kirjoittaminen jää helposti vähemmälle täällä meidän linjalla! Onneksi blogitekstin kirjoittaminen on hiukan vapaampaa kuin äidinkielen aineen vääntäminen.

Sirkuskoulusta tai ylipäätään sirkuksesta tulee jauhettua nykyään melko paljon, semmonen 90% kaikista minun keskusteluista liittyy aiheeseen. Ihmekös tuo, tämä sattuu olemaan tärkein asia minun elämässäni tällä hetkellä. Into sirkukseen on lähtenyt jo ihan pienenä, noin 6-vuotiaana kävimme Idan ja kummitätini kanssa katsomassa Sirkus Finlandiaa. Sirkuksen ohjelmistoon kuului silloin minua vähän vanhempi notkeusakrobaatti Rumi. Muistan katkeruuden ja kateuden vihreänmustan peikon asettuneen sisälleni kun ajattelin että minun on myöhäistä alkaa sirkustaiteilijaksi koska olen liian vanha. Olisinpa vain aloittanut harrastuksen silloin….

Muutamia vuosia myöhemmin aloitinkin nuorisosirkuksessa, mutta se harrastus jäi harmillisen lyhytaikaiseksi johtuen hillittömästä ujoudestani. Vasta ”aikuis-iällä” eli 19-vuotiaana jatkoin lajin parissa. Alunperin en edes ajatellut hakea Turkuun kouluun (äiti oli ehdottanut Taideakatemian sirkuslinjaa minulle siitä asti kun lähdin lukioon, ja olinhan minä itsekin asiaa harkinnut), mutta sitten eräs ystävä totesi facebookissa tuntevansa ihmisiä Turun koulusta, ja että voisin kysyä häneltä vinkkejä jos aion hakea. No, miksipäs ei? Sitähän minä kuitenkin olen aina halunnut tehdä, sirkusta.

Niinpä sitten hain. Ja monien tuskallisten mutkien kautta, pääsin. Ja täällä sitä ollaan, onnellisempana ja paremmassa kunnossa kuin ikinä.

Sirkuskoulun arki on hurjaa. Tunteet heittelee saman päivän aikana epätoivosta (’musta ei ikinä tuu mitään!!’) sekopäiseen riemuun (’musta tulee kaikkein paras!!!’). Harvoin tulee päiviä jolloin joku ei itkisi pukuhuoneessa, tunnilla, ruokalassa, ulkona lumisateessa. Pinna on kireällä, ei osata ottaa vastaan neuvoja omilta luokkakavereilta, tiuskitaan, ollaan ilkeitä ja väsyneitä. Sitten taas nauretaan kasassa maailman huonoimmille pieru-vitseille. Tällaisessa koulussa luokasta tulee tiivis yhteisö joka kaikkien kliseitten äidin mukaan on kuin toinen perhe. Puhutaan menkoista, mustelmista, rakkaudesta ja ruoasta. Ja ennenkaikkea treenaamisesta. Kokoajan treenataan ja tunnetaan syyllisyyttä siitä ettei treenata tarpeeksi. Kolmen viimeisen viikon aikana oma viikottaisen hikiliikuntani määrä on ollut 22-27 tuntia. Viikossa. Hikiliikuntaa. Ihmekös tuo että väsyttää ja paikat on jumissa ja kipeänä, ja silti tuntuu ettei tee tarpeeksi.

Onhan tämä vähän sairasta. Mutta voiko se olla kamalan väärin jos siitä nauttii niin paljon?

Ensimmäisen vuoden aikana kohotettiin kuntoa. Kaikki teki kaikkea. Tehtiin akrobatiaa, ilma-akrobatiaa, tasapainolajeja, jongleerausta, tanssittiin, ilmaistiin itseämme ja tutustuttiin sirkuksen maailmaan. Osalla meistä on monen vuoden nuorisosirkustausta, tai sitten on väännetty sporttiakroa pienestä pitäen. Muutamalla ei ole minkäänlaista taustaa sirkuksesta mutta liikuntaa on tullut tehtyä. Sekalainen sakki eritasoista porukkaa. Kunto kasvoi ja omat lajit alkoivat löytyä. Itselläni omimmilta tuntuivat tasapainolajit ja akrobatia, erityisesti permantoakro. Ensimmäisen vuoden keväällä valittiin päälajit. Villinä korttina otin itselleni parin kokeilukerran jälkeen Roue Cyrin eli Rusin, sekä akrobatian. Hyvin valitsin, harvoin on mikään tuntunut niin omalta kuin se iso painava rengas joka jättää ilkeitä mustelmia. Toisen vuoden alussa alettiin sitten treenata näitä päälajeja. Kehitys oli hurjaa, opin ensimmäisenä meidän ryhmästä valssaamaan (perusliike cyrillä) ja tunsin kerrankin olevani oikeasti hyvä jossain. Vakuutuin kokoajan enemmän siitä että sirkus on paras asia maailmassa.

Toisen vuoden syksyllä oli myös ensimmäiset soolo-esiintymiset. Jännitti, hirvitti, itketti, vitutti. Mikään ei ollut tarpeeksi hyvää, hävetti näyttää omia taitojaan, deadline lähestyi eikä mikään ollut valmiina. Vasta viikkoa ennen ensi-iltaa oman esitykseni (jonka olin siinä vaiheessa flipannut päälaelleen jo kahdesti) löysi muotonsa ja paniikki helpotti. Idea tuntui hyvältä ja omalta ja toimi lavalla. Tästähän selvitään!
Olen aina ollut todella esiintymiskammoinen mutta rakastanut huomion keskipisteessä olemista. Hankala combo, jostain piti luopua. Esiintymisestä vai kammosta? Puolentoista vuoden aikana esiintymiskammo on lähtenyt lähes kokonaan ja jättänyt jälkeensä vain terveen innostuksen ja jännityksen. Koulussa ollessa on tullut häpäistyä itseään jos jollain tavalla, julkisesti ja yksityisesti, voin suositella kaikille. Erityisesti klovneriakurssi on avannut omaa maailmankuvaani ja auttanut hyväksymään omia puutteitani ja antanut materiaalia oman itseni rakentamiseen.

Kuvannut J. Mansikkasalo

Oman paikkansa ja juttunsa löytäminen on hienoimpia asioita maailmassa. Aina kannattaa yrittää ja pyrkiä kohti omia tavoitteitaan, ei pidä latistaa itseään ajattelemalla olevansa liian huono johonkin. Hävitä voi vain jos ei ikinä edes yritä.

Kirjoittanut Hedda Liukkala

Eka kerta bardien kanssa

Noora Korppi
Olinhan minä tiennyt bardileirien olemassaolosta jo vuosia. Mutta vasta tänä syksynä aikataulut ja osallistumisinto naksahtivat sopivasti kohdalleen ja läksin viettämään viikonloppua metsän keskelle leirikeskukseen noin neljänkymmenen bardin kanssa.
Odotettavissa oli itseilmaisullisia työpajoja laidasta laitaan: niin improa, kädentaitoja, musisointia kuin tanssiakin. Sekaan mahtui myös jännittäviä oppitunteja psykologiasta ja seikkailupelin suunnittelusta aina ruoskan käsittelyyn. Oikeastaan kaikki vaikutti niin kiinnostavalta, etten vaivautunut edes tekemään etukäteen viikonlopulleni ”lukujärjestystä” vaan valitsin vasta paikan päällä minne milloinkin osallistuin.
Pajaosallistumiseni päätyivät loppujen lopuksi olemaan aika impropainotteisia. Olin vastikään lukenut mainion Keith Johnstonen Impro-kirjan (suosittelen!), mikä innosti kokeilemaan improilua, vaikka se vähän pelottavalta tuntuikin. Siltä se tuntuu yhä edelleenkin, mutta juuri siksihän sitä pitää treenata lisää!
Commedia dell’arten kautta improamiseen lähteminen oli yllättävän helppoa, kun hahmoille oli annettu raamit jo valmiiksi. Nopeita hoksottimia vaativan Whose Line Is It Anyway – ohjelmaformaatin improon puolestaan oli melko haastavaa osallistua, mutta se oli varsin viihdyttävää seurattavaa. Lauluhovi -musikaali-improlarp kuulosti konseptina suorastaan kauhistuttavalta, minkä tähden olisinkin halunnut haastaa itseni siihen mukaan. Päädyin kuitenkin vain seuraamaan Lauluhoviin valmistautumista ensimmäisen tunnin ajaksi, sillä päivänokoset ja viikonlopun ehdottomasti kiinnostavin työpaja eli seikkailupelin suunnittelu kutsuivat.
Seikkailupelin suunnittelussa meille esitettiin aluksi muutamia pääpiirteitä aiheesta, kuten miten pelin eteneminen on hyvä rakentaa ja mitä elementtejä pelissä kannattaa käyttää. Rajoittavina tekijöinä olivat työpajan kesto sekä se, että peli oli pystyttävä esittämään improna muille siten, että yleisö tekee pelaajan valinnat. Ryhmämme sai kasaan ihastuttavan Fantsudeitti-pelin, jonka esittäminen onnistui yli odotusten. Prinsessa ja nymfi saivat toisensa, ja yleisökin vaikutti olevan varsin tyytyväinen.
Muut pajat joihin ehdin osallistua olivat tarinankerronta sekä taistelun draama. Tarinankerronta sopi oikein hyvin perjantai-illan ensimmäiseksi pajaksi ja herätteli leirin sadunomaiseen tunnelmaan. Taistelun draamassa puolestaan tuotiin esille montakin huomionarvoista seikkaa larppi- (tai näytös-) taistelusta. Paja jätti jälkeensä innon päästä pitkästä aikaa larppaamaan soturihahmoa sekä tietenkin muutaman mustelman kaiken sen lattialla kieriskelyn ansiosta.
Minulle suurin juttu viikonlopussa oli se, että pääsin kokeilemaan esiintymistä musikaalissa ensimmäistä kertaa. Olimme pienellä porukalla treenanneet muutamassa viikossa Suvin käsikirjoittaman ja ohjaaman Disney-musikaalin, jonka esitimme leiriläisille lauantai-iltana. Se sujui oikein mainiosti, ja oli mahtavaa huomata miten näytelmä heräsi eloon aivan eri tavalla oikean yleisön edessä kuin vain keskenämme harjoitellessa.
Lauantai-illan ohjelma-antiin kuului musikaalin lisäksi taivaallinen suklaakakku sekä musiikki- ja improesityksiä. Esityksiä oli kiva seurata pitkän ja puuhakkaan päivän päätteeksi. Bardikonkarit olivat hirmu rohkeita ja kekseliäitä improilijoita! Toisaalta oli mukavaa päästä osallistumaan esityksiin itsekin, vaikka ensikertalainen olinkin. Mielestäni leirin hengessä yksi parhaita puolia oli se, että esiintymään sai mennä kuka tahansa taitoihin katsomatta – ja se oli ihan yhtä ok kuin esiintymättä jättäminenkin.
Viikonloppu kului siis pitkälti pajoissa puuhastelun, ruokailun ja yhdessä hengailun merkeissä – ja nukkuakin ehdin (tosin en ihan yhtä pitkiä unia kuin tavallisesti). Tekemistä oli paljon ja aika kului kuin siivillä, vaikka toisaalta tuntuikin että yksi viikonloppu olisi kaikkine aktiviteetteineen kestänyt monta päivää!
Erityisiä kiitoksia on jaettava ohjelmanjärjestäjille: pajatarjonta oli monipuolista ja houkuttelevaa ja pajat oli toteutettu erittäin hyvin. On vaan niin mahtavaa päästä oppimaan uusia asioita intohimoisesti aiheeseensa suhtautuvilta opettajilta! Myös keittiöporukka ansaitsee suurkiitokset, sillä nykypäivän allergia- ja ruokavalioviidakossa monelta kokilta menisi sormi suuhun. Hommat hoidettiin hyvällä asenteella ja tarmokkuudella, ja etenkin lounaat ja illallinen olivat maistuvia ja ravitsevia.
Lopuksi kiitokset vielä jokaiselle, joka osaltaan oli tekemässä bardileiristä juuri sellaista kuin se oli. Harvemmin törmää yhtä hienosti järjestettyyn ja lämminhenkiseen tapahtumaan, joka vieläpä jättää jälkeensä useita innostuksen kipinöitä lähteä kehittämään uusia ja vanhoja bardimaisia taitoja. Tätä lisää!