Aihearkisto: hyvä olo

Akrojooga

Akrojooga on yhdistelmä joogaa, akrobatiaa ja thaimaalaista hierontaa ja siinä on kolme olennaista roolia: base, lentäjä ja spotteri. Suomenkielisiä termejä ei juuri ole vakiintunut.
Base, yleisimmin makuullaan jalkapohjat kohti kattoa, toimii lentäjän tukena ja pilarina, jonka päällä lentäjän on turvallista olla.
Base joutuu nostamaan lentäjän usein jalkojensa varaan, mutta basen saadessa jalkansa suoraksi lentäjän paino ei ole läheskään niin merkittävä rasite. Lentäjän tehtävä on usein vain pysyä jäykkänä ja tiukkana pakettina joko tikkusuorana tai jossakin muussa asennossa. Spotterin tehtävä on tärkein, sillä hän varmistaa, että kenellekään ei käy hassusti. Spotteri seisoo aina lentäjän ja basen vieressä, tukevassa asennossa, valmiina tukemaan tai jopa ottamaan kiinni putoavan lentäjän.

Olen käynyt kolmesti akrojoogan peruskurssin ennenkuin onnistuin saamaan itseäni niskasta kiinni ja käymään kurssilla. Kurssilla olen käynyt nyt nelisen kuukautta. Tämän lisäksi olen käynyt vapaamuotoisemmissa jameissa, joihin olemme kerääntyneet tekemään mitä milloinkin, mutta yleensä akrobaattisempia juttuja kuin kursseilla.Tavallinen kurssikerta on alkanut joogalla, jonka tarkoituksena on lämmitellä ja vahvistaa lihaksia sekä verrytellä. Tämän jälkeen siirrytään yleensä ohjaajan esittelemään lentoharjoitukseen. Lentoja on ollut tavanomaisesti kahdenlaisia: akrobaattisia ja terapeuttisia. Akrobaattinen lento vaatii enemmän ketteryyttä ja on näyttävämpää. Tämä on se, mitä yleensä akrojoogassa esitellään. Terapeuttinen lento on enemmän rauhallisia venytyksiä ja hierontaa.

Itselleni hienointa akrojoogassa on itsensä ja kehonsa haastaminen ja näyttävissäkin tempuissa onnistuminen. En ole lähtökohtaisesti erityisen liikkuvainen tai voimakas, joten pienetkin onnistumiset tuntuvat usein suurilta. Suurin haasteeni onkin ollut basena ollessani jalkojen saaminen suoriksi ylöspäin, jolloin lentäjän kannattelemiseen ei enää tarvitse käyttää lihaksia vaan paino nojaa suoraan luihin ja tuen saa lattiasta. En koskaan ole ollut kovin taipuisa. Sitä suurempi oli onnistumisen riemu, kun ensi kerran sain eteentaivutuksessa sormet koskettamaan kunnolla maahan vaikka juuri aamulla en ollut yltänyt nilkkoihinikaan asti. Kanssaharrastajani ovat myös erittäin mukavia ihmisiä ja tunnelma on rento ja lämmin, mikä on myös osaltaan auttanut innostumaan harrastuksesta.

Akrojoogaa päässee kokeilemaan bardileireillä joko pajan muodossa tai ainakin kysymällä minulta henkilökohtaisesti.

Kirjoittanut Matti Välimäki

Vannetanssi

Vannetanssi (hoopdance) on iloista ilmaisua – tanssia jossa parina on vanne. Sitä voi pyörittää vaikka varpailla, lantiolla, olkapäällä tai pepulla. Temppujen rajana on vain mielikuvitus ja treenin määrä. Laji sopii aivan kaikille joissa vielä liike pihisee.

Vannetanssia voi harrastaa
* omalla ajalla
* yksin tai ryhmässä
* valitsemallaan intensiteetillä
* liikkuen uusilla tavoilla
* luovasti
* tarjoten iloa muillekin.

Kaksi vuotta sitten kun sain ensimmäisen vanteeni en olisi voinut edes kuvitella mihin se minut johtaisi. Olen esiintynyt lavalla tuhansien katsojien edessä konemusiikkitapahtumassa, saanut paremman yhteyden ja hurjasti lisää liikkuvuutta vartalooni, päässyt tarjoamaan onnistumisen riemua antamalla vanteen käteen ihmisille baareissa, työpajoissa ja tapahtumissa. Olen saanut sitä kautta paljon uusia ystäviä ja tuttavia. Ja yllättäen aikaa äitini kanssa, joka aloitti harrastuksen vanavedessäni 58-vuotiaana. Nykyään treenaamme lähes joka arkiaamu yhdessä.

Aloittaminen vaatii vain muovisen renkulan, paikan jossa ei ole vaarassa rikkoa arvokasta omaisuutta, aikaa ja Youtuben (sieltä löytyy hurjasti tutoriaaleja eri liikkeistä). Itse aloitin kaksi vuotta sitten juurikin tällä setillä. Ei tarvitse maksaa tunneista tai sitoa itseään aikatauluihin.

Vanteen voi tehdä itse (googlaa ”making a hoop” tms), kysellä niitä käytettynä tai ostaa ihmisiltä jotka niitä askartelevat (Suomessa esim. Matahoops Tampereella http://www.matahoops.fi/ tai Hoop-a-Trix Oulussa https://www.facebook.com/HoopATrix). Nyrkkisääntönä isompi ja painavampi vanne on helpoin aloittaa (lasten vanteet lelukaupoissa ovat liian pieniä ja kevyitä aikuisille), mutta kun muutama perusjuttu on hallussa, kannattaa keventää hieman (ainakin minulle ranteeseen tulee liikaa rasitusta isolla vanteella).

Laji on Suomessa aika tuore, joten jos kiinnostaa enemmän, niin kannattaa katsoa Youtubesta videoita. Tyylejä on yhtä paljon kuin ihmisiä, mutta tässä yksi hauska pätkä, eli World Hoop Day koreografia 2012 http://www.youtube.com/watch?v=e7Qh69XJqko (minä olen se enkeli kohdassa 0:47 )

Ps. vannetanssi kuulemma lisää älykkyyttä
http://www.hooping.org/2013/03/get-smart-with-hooping/

Kirjoittanut Essi Teräs

Aurinkosirkus

 Sirkusbardi

Linjavastaava eräänä iltapäivänä tuli ilmoittamaan että hei, ensviikon perjantaina mennään sitten katsomaan Cirque du Soleilin Alegria kutsuvieraslipuilla ja sitä ennen mennään seuraamaan heidän treenejä.
Sanomattakin selvää että kaikki tiristiin ja kihistiin onnesta, Soleil on kuitenkin maailman tunnetuin sirkusalan yritys (ei nyt mennä ollenkaan siihen kuinka läpeensä riistokorporaattinen sirkustehdas kyseinen lafka on) joka varmasti on useimman pienen sirkusartistinplantun ujo unelma.

Valotettakoon hieman taustaa, Alegria on esityksenä tehnyt muhun pienempänä suuren vaikutuksen kun oon pätkiä nähnyt telkkarista ja myöhemmin Youtubesta, ja läpeensä puhkikulutettu Alegria-veisu oli jossain vaiheessa soittoäänenä. Joten olin pähkinöinä.

Aurinkoisen perjantain iltapäivänä keräännyttiin (kerrankin kaikki ajoissa, jopa linjavastaava) Turun HK-areenan pihalle kikattelemaan jännittyneinä ja vähän noloina. Hyvin suomalaisella mentaliteetilla: me mitättömät seuraamaan alansa huippuja. Päästiin sisälle aulaan, odoteltiin vielä hieman, ja sitten! Pimeitä portaita alas areenalle, edessä aukeni huikea näky. Ääni- ja valotekniikkaa, teknikoita, köysiä ja rakennelmia, lava ja ennenkaikkea yli kymmenen nuorta miestä ja muutama nainen pienissä sortseissa (miehet ilman paitaa) hyppimässä powertrackilla, taustalla pauhasi uusimmat dance-hitit sillä kukapa sitä Alegrian soundtrackia jaksaisikaan montaa vuotta putkeen kuunnella.

Mukava ja sievä vastuuhenkilö Vanessa kertoili meille asioita ja vastaili kysymyksiin samalla kun istuttiin KAHDEN METRIN PÄÄSSÄ LAVASTA tuijottamassa powertrackaajia monttu auki. Lavalta kuului ainakin englantia ja tanskaa, Vanessa kertoi kyllä tarkkoja lukuja siitä kuinka montaa eri kansalaisuutta työryhmässä on mutta eihän pikkuasioita voi muistaa kun on päässyt taivaaseen. Saimme myöskin kuulla kuinka monta rekkaa, teknikkoa ja kiloa kulkee Alegrian mukana. Millaisia työpäiviä kiertueella on ja miten ylläpidetään suhteita kotiin. Työntekijät ovat kiertueella kerrallaan kymmenen viikkoa jonka jälkeen heidät lähetetään kahdeksi viikoksi kotiin huoltamaan suhteitaan ja lomailemaan, ja sitten taas kiertelemään. Viikossa on kaksi vapaapäivää, yleensä maanantai ja tiistai, jolloin työryhmäläiset lähtevät tutustumaan paikalliseen kulttuuriin, lähinnä olut-tuoppien pohjien läpi.
Turussa oli nähty joki ja tori, oli kuulemma kivat :D…

Soleilin kiertuetyöntekijät saavat koko elämänsä mahtumaan kahteen matkalaukkuun joihin kumpaankin mahtuu 32 kiloa. Oppii kuulemma elämään ja pärjäämään melko vähällä, mikä on henk koht mielestäni ihailtavaa. Kiertueella on mukana myös kaksi fysioterapeuttia ja nutritionisti joka huolehtii taiteilijoitten ruokavaliosta.

Tapasimme myös Alegrian taiteellisen johtajan (!!!) joka kyseli meidän päälajeja (sanoi mua muunmuassa hyvin muodikkaaksi koska teen cyriä, yök, ja erilaiseksi koska olen tyttö). Herra kertoi että nykyään Soleil ei enään palkkaa alaikäisiä työntekijöitä, mikä on meikän mielestä sääli, sillä esityksestä oli jäänyt muutama hauska kohta pois koska lapset oli potkittu lavalta. Pisimpään Alegrian mukana on kiertänyt notkeusakrobaatit jotka aloittivat 9-vuotiaina ja ovat nyt 20-vuotiaita nuoria. 11 Vuotta sirkuksen mukana! No, kohtahan heilläkin alkaa eläkeikä kolkutella.Joku muukin oli ollut mukana lähes kymmenen vuotta, yli puolet elämästään, se on aika paljon.

Pääsimme juttelemaan fireknife-taiteilijan kanssa, mukava ja hauska kaksvitosissa oleva Hawailainen poika joka selvästi nautti esiintymisestä ja flirttailusta. Tietenkin rakastuin. Jäbä oli pienestä asti pyöritellyt tuliveistä ja hakenut kaksikymppisenä Soleilin mukaan. Monta vuotta myöhemmin Soleil otti yhteyttä ja pyysi koe-esiintymään.

Yksi sykähdyttävimmistä hetkistä treeneissä oli katsoa kun toinen tulitaiteilija teki settinsä läpi ja taustalla soi Rihannan Where Have You Been ja Only Girl In the World. Upeeta, kaunista, mahtavaa. Perinteistä hawailaista sirkusta ja yks tän hetken lempparibiisini, siinä oli semmonen kylmät väreet ja kyynelet silmissä-hetki.

Oranssi klovni kertoi meille taustastaan ja kuinka hän on tehnyt klovneriaa monta vuotta ennen kun päätyi Soleilin matkaan. Tyypillä oli paljon ja syvällistä sanottavaa klovneriasta. Valotti meille myös millä perusteella esiintyjät vetävät yleisöä lavalle. Joka maassa kuulemma nauretaan eri asioille, Suomessa naurattaa isot miehet jotka selvästi ovat treffeillä tai tyttöystävänsä kanssa katsomossa, miehet kun haluavat tehdä vaikutuksen ja ovat siksi hyvin messissä lavalla tapahtuvissa jutuissa.

Viimeiseksi nähtiin kun keinutrapetsitaiteilijat tulivat treenailemaan omaa pätkäänsä. Alhaalta lavan vierestä kaikki näytti huikealta ja vaikuttavalta.

Sitten saatiin liput käsiimme ja lähdettiin hetkeksi hengähtämään ja kasaamaan itseämme ennen illan esitystä.

Henkilökohtaisesti nautin enemmän Soleilin treenien katselusta kuin itse esityksestä. Tietenkin esitys oli viihdyttävä ja täynnä hullua taitoa, mutta kaikilta oli riisuttu inhimillisyys ja tilalle oli tullut olentoja ja koneita. Viihdyttäväähän se on, mutta aina on hauskaa nähdä itse ihminen tekniikan takana.

Esitys oli laadukas ja hyvä, tulen vastaisuudessakin himoitsemaan Soleilin esityslippuja. Mutta silti…

Keinutrapetsinumerot harvoin tekevät vaikutusta meikäläiseen, kaikki tekee aina samat temput ja tahti on liian hidastempoista ja plaa plaa. Valitettavasti nytkin jäin vähän kylmäksi esitykselle. Eipä se huono silti ollut.
Klovnit olivat yllättäen parasta tarjontaa koko esityksessä. Oranssin klovnin työskentelyä oli ilo seurata, varsinkin kun tuntui että ”tuntee” henkilön hahmon takana. Pystyin nauttimaan klovneriasta aivan eri tasolla kun tiesin esiintyjästä jotain.

Ehdottomasti lempinumerot olivat käsilläseisonta, notkeusakrobatia ja high bar.
Käsillään seisoi komea nuori mies joka aloitti numeronsa kevyesti yhden käden sivupressillä. Se ei ainakaan jättänyt kylmäksi. Jos aloitustemppu on noin hc, niin mitähän muuta on vielä luvassa? No ei ainakaan taso laskenut. Krokosta nousu kässäriin (oon nähnyt tyyppien tekevän sitä vain toisin päin, ja jätkälle ei tullut tietenkään edes hiki!!), hyppy yhdellä kädellä tapilta toiselle, hyppy korkeilta (1,9m) tapeilta matalammille ja maahan asti käsillään seisten tietenkin. Eikä horju, ei!

Notkeusakrobatianumeron tytöt ovat siis Alegrian veteraaneja 20-vuotiaina. Ei ainakaan jäykistymistä ollut näkyvissä, neidit edusti varsin kepeästi omaa lajiaan. Maiju ei vieressä pystynyt katsomaan esitystä kun alkoi kuulemma sattua selkään. Ymmärrän kyllä hyvin miksi. En itse ole mikään maailman jäykin ihminen mutta kyllä siinä vähän selkäranka kärsi kun katseli kuinka sulavasti sitä istuttiinkaan oman päänsä päälle. Kuinkakohan kauan tytöt mahtaa jaksaa tuota hommaa ennenkun kroppa sanoo ei kiitos…

Viimeisenä numerona nähtiin high bar, eli huikeita telinevoimistelijamiehiä keinuttamassa itseään ilmakehdossa ja korkeilla telineillä useamman kymmenen metrin korkeudessa. Sitä menoa olisi voinut hyvinkin katsella pitempäänkin, hurjaa ajoitusta ja kylmäpäisyyttä. Herranjestas.

Ja tiedoksi kaikille jotka esityksen näkivät ja miettivät oliko tulitaiteilijoitten tatskat aitoja, niin kyllä ne oli. Pääsi niin lähelle että olis voinut lääppiä jos olisi kehdannut.

Olihan siellä cyriäkin. Osaan itse monet temput jotka lavalla näkyi, ja negatiivisena puolena koin liian nopean pyörimisen. Temppuja ei ehdi nähdä kunnolla ja hitaasta vauhdista on vaikeampi tehdä eli myös vaikuttavampaa. Eli nopeasti pyöriessä menee vähän sieltä mistä aita on matalin. Mutta olipa sekin varsin viihdyttävä ja mielenkiintoinen numero!

Kyllähän se ehdottomasti näkemisen arvoinen oli, vaikka pieniä epämääräisyyksiä olikin läpi shown (Nymfit juoksentelemassa randomisti läpi lavan, Musta Laulaja joka oli täysin hyllytetty taustalle vaikka alkuperäisessä kyseinen rooli on paljon monimutkaisempi, sinisiin pukeutunut outo lintumies joka vain haahuili).

Ehkä tuli odotettua liikaa kun toivoin esityksen muuttavan elämäni lopullisesti, mutta ainakin sain reilu pari tuntia huimaa viihdettä. Kyllähän tuon ilmaiseksi katsoi.

Kirjoittanut Hedda Liukkala

Miksi juuri Bardit?

Bardibardi

Kun olin pieni, halusin näyttelijäksi. Nyt puhutaan siis pienestä kuudesluokkalaisesta. Sitä tuli sitten koluttua näytelmäkerhoa ja käytyä TET-jaksolla Lahden kaupunginteatterin tarpeiston puolella. Se oli hienoa se, täytyy myöntää. Äidin suosiollisella avustuksella kuitenkin luovuin tästä ajatuksesta ennen peruskoulun päättymistä. Onhan ne työajat aika huonot ja rahaakin sillä on vaikea tehdä. Hain silti ilmaisutaidon lukioon Tampereelle ja pääsin heittämällä sisään. Ja kyllä kannatti!

Lukiossa olin ensimmäistä kertaa sellaisten ihmisten ympäröimä, keillä oli kiinnostusta samoihin asioihin. Tuntui että oli ensimmäistä kertaa mahdollista löytää ystäviä. Huolimatta niistä kaikista mahtavista ihmisistä, keitä lukiossa oli. Tunsin silti itseni usein ulkopuoliseksi, niinkuin aina siihenkin saakka. Rupesin larppaamaan ja tunsin siinäkin porukassa itseni ulkopuoliseksi. Lukion jälkeen eräs ystäväni kertoi minulle bardileiristä ja pyysi mukaan. Ajattelin, että mikäs siinä ja niin päädyin ensimmäiselle leirilleni syksyllä 2009 (jos muistan vuoden oikein). Ja yllätys yllätys, tunsin oloni ulkopuoliseksi.

Pidin kuitenkin leirin tunnelmasta ja tutustuin uusiin mukaviin ihmisiin. Pääsin tekemään paljon sellaisia asioita, jotka kuuluivat oman harrastusmielenkiintoni sisään. Kun seuraavan kerran leiri-ilmoitus saapui, päätin, että kyllä tuonne on taas mentävä. Samaa jatkui useamman leirin ajan, kunnes yksi kerta tajusin leirille tullessani, että olo on kun kotiin tullessa. Tiesin, että siellä on ne ihanat ihmiset, jotka pitää minusta olin millanen vaan. Vähän kerrassaan aloin tuntea oloani vähemmän ja vähemmän ulkopuoliseksi. En sanoisi bardeja perheeksi, koska minulle perhe merkitsee eri asiaa. Sanoisin sen sijaan bardeja klaaniksi, koska se on rypäs ihmisiä, jotka olen tavallaan valinnut ympärilleni ja jotka siinä itse haluan pitää.

Leiri ei varsinaisesti koskaan ole ollut minulle pajoihin osallistumista. Se ei ole ollut se merkittävin juttu. Ei se asia, miksi joka vuosi halusin leirille mennä. Minulle leirin sydän oli ja on edelleen ne kaikki ihmiset ketä sieltä löydän. Silti jotenkin löysin itseni ohjelmavastaavan asemasta. Hassua sinänsä. Vaikka on siinä logiikkakin olemassa.

Minulle on tärkeää, että tämä perinne jatkuu. Minulle on tärkeää, että joka vuosi on syys- ja kevätleiri, koska haluan nähdä teidät kaikki, koko klaanin. Koska se on minulle tärkeää, haluan tehdä jotakin sen eteen. (Olen myöskin hirveän kärsimätön ihminen ja haluan heti tietää mitä tapahtuu, milloin ja miten.) Niinpä päädyin mukaan järjestämään. Aion myös pysyä mukana järjestämässä hamaan hautaan, koska tämä toiminta on yksi minun elämäni punaisista langoista.

Minä ja Kuningas Tomaatti

Teidän ansiosta, rakkaat klaanilaiset, olen se kuka olen.

Sirkusta!

Taitajabardi

Ida on pari kertaa kysellyt että voisinko kirjoittaa juttua sirkuksesta. Melkein heti iski valkoisen paperin kammo, ja rupesin pohtimaan että millonkas sitä on viimeksi tullut kirjoitettua ”asiatekstiä”, varmaankin ammattikoulussa? Kirjoittaminen jää helposti vähemmälle täällä meidän linjalla! Onneksi blogitekstin kirjoittaminen on hiukan vapaampaa kuin äidinkielen aineen vääntäminen.

Sirkuskoulusta tai ylipäätään sirkuksesta tulee jauhettua nykyään melko paljon, semmonen 90% kaikista minun keskusteluista liittyy aiheeseen. Ihmekös tuo, tämä sattuu olemaan tärkein asia minun elämässäni tällä hetkellä. Into sirkukseen on lähtenyt jo ihan pienenä, noin 6-vuotiaana kävimme Idan ja kummitätini kanssa katsomassa Sirkus Finlandiaa. Sirkuksen ohjelmistoon kuului silloin minua vähän vanhempi notkeusakrobaatti Rumi. Muistan katkeruuden ja kateuden vihreänmustan peikon asettuneen sisälleni kun ajattelin että minun on myöhäistä alkaa sirkustaiteilijaksi koska olen liian vanha. Olisinpa vain aloittanut harrastuksen silloin….

Muutamia vuosia myöhemmin aloitinkin nuorisosirkuksessa, mutta se harrastus jäi harmillisen lyhytaikaiseksi johtuen hillittömästä ujoudestani. Vasta ”aikuis-iällä” eli 19-vuotiaana jatkoin lajin parissa. Alunperin en edes ajatellut hakea Turkuun kouluun (äiti oli ehdottanut Taideakatemian sirkuslinjaa minulle siitä asti kun lähdin lukioon, ja olinhan minä itsekin asiaa harkinnut), mutta sitten eräs ystävä totesi facebookissa tuntevansa ihmisiä Turun koulusta, ja että voisin kysyä häneltä vinkkejä jos aion hakea. No, miksipäs ei? Sitähän minä kuitenkin olen aina halunnut tehdä, sirkusta.

Niinpä sitten hain. Ja monien tuskallisten mutkien kautta, pääsin. Ja täällä sitä ollaan, onnellisempana ja paremmassa kunnossa kuin ikinä.

Sirkuskoulun arki on hurjaa. Tunteet heittelee saman päivän aikana epätoivosta (’musta ei ikinä tuu mitään!!’) sekopäiseen riemuun (’musta tulee kaikkein paras!!!’). Harvoin tulee päiviä jolloin joku ei itkisi pukuhuoneessa, tunnilla, ruokalassa, ulkona lumisateessa. Pinna on kireällä, ei osata ottaa vastaan neuvoja omilta luokkakavereilta, tiuskitaan, ollaan ilkeitä ja väsyneitä. Sitten taas nauretaan kasassa maailman huonoimmille pieru-vitseille. Tällaisessa koulussa luokasta tulee tiivis yhteisö joka kaikkien kliseitten äidin mukaan on kuin toinen perhe. Puhutaan menkoista, mustelmista, rakkaudesta ja ruoasta. Ja ennenkaikkea treenaamisesta. Kokoajan treenataan ja tunnetaan syyllisyyttä siitä ettei treenata tarpeeksi. Kolmen viimeisen viikon aikana oma viikottaisen hikiliikuntani määrä on ollut 22-27 tuntia. Viikossa. Hikiliikuntaa. Ihmekös tuo että väsyttää ja paikat on jumissa ja kipeänä, ja silti tuntuu ettei tee tarpeeksi.

Onhan tämä vähän sairasta. Mutta voiko se olla kamalan väärin jos siitä nauttii niin paljon?

Ensimmäisen vuoden aikana kohotettiin kuntoa. Kaikki teki kaikkea. Tehtiin akrobatiaa, ilma-akrobatiaa, tasapainolajeja, jongleerausta, tanssittiin, ilmaistiin itseämme ja tutustuttiin sirkuksen maailmaan. Osalla meistä on monen vuoden nuorisosirkustausta, tai sitten on väännetty sporttiakroa pienestä pitäen. Muutamalla ei ole minkäänlaista taustaa sirkuksesta mutta liikuntaa on tullut tehtyä. Sekalainen sakki eritasoista porukkaa. Kunto kasvoi ja omat lajit alkoivat löytyä. Itselläni omimmilta tuntuivat tasapainolajit ja akrobatia, erityisesti permantoakro. Ensimmäisen vuoden keväällä valittiin päälajit. Villinä korttina otin itselleni parin kokeilukerran jälkeen Roue Cyrin eli Rusin, sekä akrobatian. Hyvin valitsin, harvoin on mikään tuntunut niin omalta kuin se iso painava rengas joka jättää ilkeitä mustelmia. Toisen vuoden alussa alettiin sitten treenata näitä päälajeja. Kehitys oli hurjaa, opin ensimmäisenä meidän ryhmästä valssaamaan (perusliike cyrillä) ja tunsin kerrankin olevani oikeasti hyvä jossain. Vakuutuin kokoajan enemmän siitä että sirkus on paras asia maailmassa.

Toisen vuoden syksyllä oli myös ensimmäiset soolo-esiintymiset. Jännitti, hirvitti, itketti, vitutti. Mikään ei ollut tarpeeksi hyvää, hävetti näyttää omia taitojaan, deadline lähestyi eikä mikään ollut valmiina. Vasta viikkoa ennen ensi-iltaa oman esitykseni (jonka olin siinä vaiheessa flipannut päälaelleen jo kahdesti) löysi muotonsa ja paniikki helpotti. Idea tuntui hyvältä ja omalta ja toimi lavalla. Tästähän selvitään!
Olen aina ollut todella esiintymiskammoinen mutta rakastanut huomion keskipisteessä olemista. Hankala combo, jostain piti luopua. Esiintymisestä vai kammosta? Puolentoista vuoden aikana esiintymiskammo on lähtenyt lähes kokonaan ja jättänyt jälkeensä vain terveen innostuksen ja jännityksen. Koulussa ollessa on tullut häpäistyä itseään jos jollain tavalla, julkisesti ja yksityisesti, voin suositella kaikille. Erityisesti klovneriakurssi on avannut omaa maailmankuvaani ja auttanut hyväksymään omia puutteitani ja antanut materiaalia oman itseni rakentamiseen.

Kuvannut J. Mansikkasalo

Oman paikkansa ja juttunsa löytäminen on hienoimpia asioita maailmassa. Aina kannattaa yrittää ja pyrkiä kohti omia tavoitteitaan, ei pidä latistaa itseään ajattelemalla olevansa liian huono johonkin. Hävitä voi vain jos ei ikinä edes yritä.

Kirjoittanut Hedda Liukkala

Aivojooga

Joskus minä kirjoitan sanoituksia. Se on erilaista kirjoittamista kuin musikaalin, nukketeatterin tai tarinoiden kirjoittaminen. Sanoitusten kirjoittaminen ei tapahdu pelkällä järjellä.

Inspiraatio toki tulee ja menee, niin se tekee kaikille. Kuitenkin, mitä useamman inspiraation puuskan olet elämässäsi saanut, sitä paremmin tiedät, ettei se ole välttämätön aines tekstin (tai muiden tulosten) aikaansaamisen kannalta. Inspiraatio potkaisee näyttelijää, kirjoittajaa, kuvataiteilijaa, pelintekijää ja yritysjohtajaa aivan samalla tavalla. Inspiraatio itsessään ei ole mitään ilman lihaksia, jotka vievät liikkeen loppuun.

Aivot toimivat kuin lihas: mitä enemmän niitä harjoitat, sitä vahvemmiksi ne tulevat; mitä vähemmän lepoa ne saavat, sitä huonommin ne palautuvat. Ja niin lihasten kuin luovuudenkin harjoittamisessa, toisto johtaa tuloksiin. On tullut hetkiä, jolloin inspiraatio on ollut kaukana, mutta kun pyyntö tulee, olen kirjoittanut mitä pyydetään ja jälki on ollut ihan kohtuullista. Paras esimerkki näistä on varmaan, jos olette kuulleet laulun jossa lauletaan “tiedätkö sen tunteen”. Näistä hetkistä olen oppinut yhden elämäni tärkeimmistä läksyistä tähän asti — on itsestä kiinni, millaisen tekemisen palon saa aikaan mihinkin tehtävään.

Menin kuitenkin väittämään, että nimenomaan sanoituksia ei tehdä pelkällä järkipelillä. Oma kokemukseni onkin, että sanoitukset ovat paremminkin sydämen kuin järjen puhetta, samoin kuin musiikki. Molempia voi analysoida, tulkita ja kehittää järjen avulla. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi minusta on tärkeää pystyä kehittämään omaa tunneajatteluaan tietoisesti. Jos haluan pystyä vastaisuudessakin tuottamaan käyttökelpoista tekstiä, minun täytyy osata luoda inspiraation tunne itselleni, piiskata aivoni juoksuun. Ja aivan kuten kolmen vartin juoksulenkistä, siitä tulee todella hyvä olo.

Kokeilehan seuraavan kerran, kun istut junassa tai sinulla on muuten pieni hetki aikaa (vaikka nyt kun lopetat tämän blogauksen lukemisen), ajatella jotain, mistä elämässäsi pidät. Ajattele, että sinua hykerryttää. Ajattele taas sitä asiaa mistä pidät, keskity siihen, mehustele sillä. Kuinka paljon hyvää vain yksikin tärkeä asia voi tehdä sinulle! Kokeile, pystytkö keskittymällä kasvattamaan orastavaa hyvänolontunnetta rinnassasi. Juhli asiaa mielessäsi.

Tunnetko sen? Ainakin oma inspiraationi alkaa aina tästä tunteesta, kun on innostunut tai jopa liikuttunut jostain ajatuksesta. Se on sitä luovien lihasten joogaa se.