Aihearkisto: ajattelu

Miksi juuri Bardit?

Bardibardi

Kun olin pieni, halusin näyttelijäksi. Nyt puhutaan siis pienestä kuudesluokkalaisesta. Sitä tuli sitten koluttua näytelmäkerhoa ja käytyä TET-jaksolla Lahden kaupunginteatterin tarpeiston puolella. Se oli hienoa se, täytyy myöntää. Äidin suosiollisella avustuksella kuitenkin luovuin tästä ajatuksesta ennen peruskoulun päättymistä. Onhan ne työajat aika huonot ja rahaakin sillä on vaikea tehdä. Hain silti ilmaisutaidon lukioon Tampereelle ja pääsin heittämällä sisään. Ja kyllä kannatti!

Lukiossa olin ensimmäistä kertaa sellaisten ihmisten ympäröimä, keillä oli kiinnostusta samoihin asioihin. Tuntui että oli ensimmäistä kertaa mahdollista löytää ystäviä. Huolimatta niistä kaikista mahtavista ihmisistä, keitä lukiossa oli. Tunsin silti itseni usein ulkopuoliseksi, niinkuin aina siihenkin saakka. Rupesin larppaamaan ja tunsin siinäkin porukassa itseni ulkopuoliseksi. Lukion jälkeen eräs ystäväni kertoi minulle bardileiristä ja pyysi mukaan. Ajattelin, että mikäs siinä ja niin päädyin ensimmäiselle leirilleni syksyllä 2009 (jos muistan vuoden oikein). Ja yllätys yllätys, tunsin oloni ulkopuoliseksi.

Pidin kuitenkin leirin tunnelmasta ja tutustuin uusiin mukaviin ihmisiin. Pääsin tekemään paljon sellaisia asioita, jotka kuuluivat oman harrastusmielenkiintoni sisään. Kun seuraavan kerran leiri-ilmoitus saapui, päätin, että kyllä tuonne on taas mentävä. Samaa jatkui useamman leirin ajan, kunnes yksi kerta tajusin leirille tullessani, että olo on kun kotiin tullessa. Tiesin, että siellä on ne ihanat ihmiset, jotka pitää minusta olin millanen vaan. Vähän kerrassaan aloin tuntea oloani vähemmän ja vähemmän ulkopuoliseksi. En sanoisi bardeja perheeksi, koska minulle perhe merkitsee eri asiaa. Sanoisin sen sijaan bardeja klaaniksi, koska se on rypäs ihmisiä, jotka olen tavallaan valinnut ympärilleni ja jotka siinä itse haluan pitää.

Leiri ei varsinaisesti koskaan ole ollut minulle pajoihin osallistumista. Se ei ole ollut se merkittävin juttu. Ei se asia, miksi joka vuosi halusin leirille mennä. Minulle leirin sydän oli ja on edelleen ne kaikki ihmiset ketä sieltä löydän. Silti jotenkin löysin itseni ohjelmavastaavan asemasta. Hassua sinänsä. Vaikka on siinä logiikkakin olemassa.

Minulle on tärkeää, että tämä perinne jatkuu. Minulle on tärkeää, että joka vuosi on syys- ja kevätleiri, koska haluan nähdä teidät kaikki, koko klaanin. Koska se on minulle tärkeää, haluan tehdä jotakin sen eteen. (Olen myöskin hirveän kärsimätön ihminen ja haluan heti tietää mitä tapahtuu, milloin ja miten.) Niinpä päädyin mukaan järjestämään. Aion myös pysyä mukana järjestämässä hamaan hautaan, koska tämä toiminta on yksi minun elämäni punaisista langoista.

Minä ja Kuningas Tomaatti

Teidän ansiosta, rakkaat klaanilaiset, olen se kuka olen.

Body Worlds – Heureka

Kulttuuribardi


Hiihtoloma koitti Jyväskylään ja sain kerättyä pienen poppoon bardeja kanssani katsomaan Body Worlds näyttelyä Heurekaan. Olin kuullut monelta tutulta kehuja kyseisestä näyttelystä ja odotin siltä sen takia paljon. Vähän etukäteen mietitytti, millaisia tunteita heräisi, kun pääsee pällistelemään aivan oikeiden, joskus elossa olleiden ihmisten ruumiita. 

Näyttelyssä on siis esillä plastinoituja ruumiita, ihmisiltä, jotka ovat testamentanneet kroppansa tieteen käyttöön. Juuri mitään alkuperäistä ei ihmisistä ollut enää jäljellä, koska plastinointitekniikka korvaa lähes kaiken kudoksen muovilla. Näytteillä olleista otoksista kuitenkin oli huomattavissa ihan toisenlaista anatomista tarkkuutta, kun mitä näkee oppikirjan sivulla. Itsekin jokusen anatomiankirjan läpi kahlanneena voin sanoa, että kyllä kolmiulotteinen malli hakkaa kirjan mennen tullen.

 Näyttelyssä esillä olleet kappaleet (ihmiset? ruumiit? vartalot?) eivät tuntuneet siltä, kun olisivat kuuluneet joskus elossa olleeseen ihmiseen. Kun edessä on vain pelkkä kuollut kappale, ei  kovinkaan monessa kohtaa edes tullut sellainen  olo, että nämä ovat kuuluneet jonkun elävään ja toimivaan kroppaan joskus. Ehkä sen takia kaikista pysäyttävin näyttelykappale oli raskaana olleen naisen plastinoitu ruumis. Kuten muissakin esillä olleissa kokonaisissa ihmisruumiissa tätäkin oli leikelty auki, niin että oli helpompi nähdä miltä asiat näyttävät muualtakin kuin pinnalta käsin. Siinä vaiheessa, kun katsoi tätä kyseistä persoonastaan riisuttua kappaletta, tuli vahvimmin haikea olo. Kuitenkin jokainen pala mitä näyttelyssä oli esillä, oli ollut kerran osa elävää ihmistä. Eivätkä kaikki niistä olleet suinkaan kuolleet vanhuuteen.

Sellaiselle ihmiselle, joka on opiskellut anatomiaa useampaankin otteeseen, ei näyttely tuonut kovin paljoa uutta tietoa tai ahaa -elämyksiä. Suurimmat ajatukset jäivätkin selvästi pyörimään ihmisyyden ympärille. Plastinointitekniikan ja näyttelyn isän sanoin: Ruumiin ollessa läsnä kaikesta eniten huomiota herättää se mikä jää puuttumaan. 

Mikä sitten tekee ihmisestä juuri sen ajattelevan, tuntevan olennon, joka meissä kaikissa on?

Kaiken kaikkiaan näyttely on vallan mainio ja se onneksi on esillä vielä syyskuuhun saakka. Kaikki kiinnostuneet siis nokka kohti Heurekaa

Aivojooga

Joskus minä kirjoitan sanoituksia. Se on erilaista kirjoittamista kuin musikaalin, nukketeatterin tai tarinoiden kirjoittaminen. Sanoitusten kirjoittaminen ei tapahdu pelkällä järjellä.

Inspiraatio toki tulee ja menee, niin se tekee kaikille. Kuitenkin, mitä useamman inspiraation puuskan olet elämässäsi saanut, sitä paremmin tiedät, ettei se ole välttämätön aines tekstin (tai muiden tulosten) aikaansaamisen kannalta. Inspiraatio potkaisee näyttelijää, kirjoittajaa, kuvataiteilijaa, pelintekijää ja yritysjohtajaa aivan samalla tavalla. Inspiraatio itsessään ei ole mitään ilman lihaksia, jotka vievät liikkeen loppuun.

Aivot toimivat kuin lihas: mitä enemmän niitä harjoitat, sitä vahvemmiksi ne tulevat; mitä vähemmän lepoa ne saavat, sitä huonommin ne palautuvat. Ja niin lihasten kuin luovuudenkin harjoittamisessa, toisto johtaa tuloksiin. On tullut hetkiä, jolloin inspiraatio on ollut kaukana, mutta kun pyyntö tulee, olen kirjoittanut mitä pyydetään ja jälki on ollut ihan kohtuullista. Paras esimerkki näistä on varmaan, jos olette kuulleet laulun jossa lauletaan “tiedätkö sen tunteen”. Näistä hetkistä olen oppinut yhden elämäni tärkeimmistä läksyistä tähän asti — on itsestä kiinni, millaisen tekemisen palon saa aikaan mihinkin tehtävään.

Menin kuitenkin väittämään, että nimenomaan sanoituksia ei tehdä pelkällä järkipelillä. Oma kokemukseni onkin, että sanoitukset ovat paremminkin sydämen kuin järjen puhetta, samoin kuin musiikki. Molempia voi analysoida, tulkita ja kehittää järjen avulla. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi minusta on tärkeää pystyä kehittämään omaa tunneajatteluaan tietoisesti. Jos haluan pystyä vastaisuudessakin tuottamaan käyttökelpoista tekstiä, minun täytyy osata luoda inspiraation tunne itselleni, piiskata aivoni juoksuun. Ja aivan kuten kolmen vartin juoksulenkistä, siitä tulee todella hyvä olo.

Kokeilehan seuraavan kerran, kun istut junassa tai sinulla on muuten pieni hetki aikaa (vaikka nyt kun lopetat tämän blogauksen lukemisen), ajatella jotain, mistä elämässäsi pidät. Ajattele, että sinua hykerryttää. Ajattele taas sitä asiaa mistä pidät, keskity siihen, mehustele sillä. Kuinka paljon hyvää vain yksikin tärkeä asia voi tehdä sinulle! Kokeile, pystytkö keskittymällä kasvattamaan orastavaa hyvänolontunnetta rinnassasi. Juhli asiaa mielessäsi.

Tunnetko sen? Ainakin oma inspiraationi alkaa aina tästä tunteesta, kun on innostunut tai jopa liikuttunut jostain ajatuksesta. Se on sitä luovien lihasten joogaa se.