Aihearkisto: inspiraatio

Bardileirin alku ja juuri, eli mistä kaikki tämä sai alkunsa vuonna 2007.

Oikeastaan koko bardileiriajatus lähti käyntiin tanssileiristä, joista ensimmäisen täysimittaisen version järjestin Sampon ja Tomin kanssa Luukissa, ellei muistini nyt pahasti petä. Ja nythän ei olla faktan äärellä, vaan hämärien muistijälkien, joita ovat avittaneet Hannun huomassa säilyneet tiedot, kiitos niistä. Onnistuneen tanssileiriviikonlopun jälkeen heräsi ajatus toisestakin leiristä, jossa ei vain tanssittaisi, vaan tehtäisiin ilmaisutaidollisia asioita, teatteria, musiikkia, ja tarinankerrontaa. Perusajatuksena oli saada aikaan esiintyvä bardiryhmä kiertämään larpeissa ja miksei muissakin tapahtumissa viihdyttämässä väkeä. Hannu innostui heti ja lähdimme toteuttamaan vuonna 2007 ensimmäistä bardileiriä, perinteikkäästi pääsiäisen aikaan. Tuolloin tapahtuman nimi oli suureellisesti Taru, Sana ja Sävel 2007. Nimi putosi myöhemmin pois mutta menestys jäi.

Ensimmäinen bardileiri avasi kaikki myöhemmille bardileireille ominaiset perinteet, paljon innostuneita hienoja ihmisiä, upeita pajoja, iltajuhla esityksineen, hyvä ruoka ja talkoohenki. Lämpimän veden puute. Kylmä.

Tuolloin toimineen Aamutähti ry:n (rauha yhdistyksen sitkeästi palvelleelle sielulle) kautta saimme leirille tilat, ikimuistoisen Naumin leirikeskuksen Sysmästä. Luultavasti siitä ei edes maksettu mitään. Juoksevaa vettä ei ollut, mutta autolla ajavaa onneksi kyllä. Leirikeskuksen oman kaivon paljastuttua juomakelvottomaksi, piti vedet noutaa naapurin kaivosta. Autolla. Ämpäreillä joissa ei ollut kansia. Oman kaivon vesi kelpasi onneksi tiskaamiseen. Nimesimme sen pieruvedeksi. Hajun muistanevat kaikki paikalla olleet. Myöskään viemärit eivät olleet käytössä jäätymisvaaran vuoksi, vaan kaikki vesi piti kipata pihalle. Muutoin keittiö oli ensiluokkainen, ruokasalissa kivasti tilaa ja tunnelmallisessa päärakennuksessa suuri kivinen takka. Järven rannassa oli rantasauna, tuo ainoa lämpimän veden lähde ja tiskaajien turvapaikka. Majoitus tapahtui lattialla, ja osalle leiriläisistä riitti leirikeskuksen patjojakin. Hirsituvassa takkatulen ääressä äänitettiin musiikkia hovitansseihin.

Leirin tunnelma oli yhtä lämpimän välitön ja innostunut kuin myöhemminkin. Pajoissa nähtiin Commedia dell’Artea, laulua, poin pyöritystä, soittoa ja tanssia. Nukketeatterissa esitettiin Vanhaa Leskirouvaa (Syntiä!), ja kuoro tarjosi saunaankin saakka yltäneen Pullon Kimppuun. Fantasiamusiikin pajasta mieleen jäivät parhaiten Tinapilli sekä Veikko-Peikko. Eläytyvän tarinankerronnan pajassa herätettiin henkiin satuja, ja perinteiseen iltajuhlaan sieltä päätyi Punahilkka.

Vuodesta 2007 puitteet ovat muuttuneet, mutta bardileirin henki ja perusajatus on pysynyt hyvinkin samana. Tehdään yhdessä, tehdään rohkeasti vaikka ei osattaisi paljon mitään, eikä jätetä kaveria. Sillä on päästy pitkälle. Pääsiäisen pitkä viikonloppu on hyödynnetty bardileirin järjestämisessä joka vuosi. Rinnalle on tullut syksyn leiri ja kolmatta harkitaan. Ja itseasiassa mietin tässä yksi päivä, että olisikohan ihmisillä kiinnostusta sellaiselle Taide&Käsityöleirille, missä vedettäisiin pajoja erilaisista kuvataiteen ja muun taiteen muodoista, ja tehtäisiin erilaisia käsitöitä…

Niin bardileirit kuin tanssileiritkin elävät tänä päivänä omaa elämäänsä ja se on hienoa. Esiintyvää bardiryhmää vielä kaipaillaan, mutta myös larppien vähenemisen myötä kysyntä leikareille lienee vähäisempi. Barditoiminta sinällään tarjoaa kuitenkin isolle määrälle ihmisiä mahdollisuuden harjoittaa ilmaisutaitoja ja kokeilla sen monia erilaisia muotoja. Vaikka kukaan ei osaisi mitään kovinkaan hyvin.

Kun Toukolan peitoin ja tyynyin varustettujen vuodepaikkojen ja vesivessojen maailmassa sisäsuihkun lämmin vesi haalenee, voi leirinjärjestäjä katsoa taaksepäin Naumin aikoihin, todeta, että asiat ovat sittenkin vielä aika hyvin ja lähteä kääntämään varaajan kytkintä.

Kirjoittanut: Jonna

Body Worlds – Heureka

Kulttuuribardi


Hiihtoloma koitti Jyväskylään ja sain kerättyä pienen poppoon bardeja kanssani katsomaan Body Worlds näyttelyä Heurekaan. Olin kuullut monelta tutulta kehuja kyseisestä näyttelystä ja odotin siltä sen takia paljon. Vähän etukäteen mietitytti, millaisia tunteita heräisi, kun pääsee pällistelemään aivan oikeiden, joskus elossa olleiden ihmisten ruumiita. 

Näyttelyssä on siis esillä plastinoituja ruumiita, ihmisiltä, jotka ovat testamentanneet kroppansa tieteen käyttöön. Juuri mitään alkuperäistä ei ihmisistä ollut enää jäljellä, koska plastinointitekniikka korvaa lähes kaiken kudoksen muovilla. Näytteillä olleista otoksista kuitenkin oli huomattavissa ihan toisenlaista anatomista tarkkuutta, kun mitä näkee oppikirjan sivulla. Itsekin jokusen anatomiankirjan läpi kahlanneena voin sanoa, että kyllä kolmiulotteinen malli hakkaa kirjan mennen tullen.

 Näyttelyssä esillä olleet kappaleet (ihmiset? ruumiit? vartalot?) eivät tuntuneet siltä, kun olisivat kuuluneet joskus elossa olleeseen ihmiseen. Kun edessä on vain pelkkä kuollut kappale, ei  kovinkaan monessa kohtaa edes tullut sellainen  olo, että nämä ovat kuuluneet jonkun elävään ja toimivaan kroppaan joskus. Ehkä sen takia kaikista pysäyttävin näyttelykappale oli raskaana olleen naisen plastinoitu ruumis. Kuten muissakin esillä olleissa kokonaisissa ihmisruumiissa tätäkin oli leikelty auki, niin että oli helpompi nähdä miltä asiat näyttävät muualtakin kuin pinnalta käsin. Siinä vaiheessa, kun katsoi tätä kyseistä persoonastaan riisuttua kappaletta, tuli vahvimmin haikea olo. Kuitenkin jokainen pala mitä näyttelyssä oli esillä, oli ollut kerran osa elävää ihmistä. Eivätkä kaikki niistä olleet suinkaan kuolleet vanhuuteen.

Sellaiselle ihmiselle, joka on opiskellut anatomiaa useampaankin otteeseen, ei näyttely tuonut kovin paljoa uutta tietoa tai ahaa -elämyksiä. Suurimmat ajatukset jäivätkin selvästi pyörimään ihmisyyden ympärille. Plastinointitekniikan ja näyttelyn isän sanoin: Ruumiin ollessa läsnä kaikesta eniten huomiota herättää se mikä jää puuttumaan. 

Mikä sitten tekee ihmisestä juuri sen ajattelevan, tuntevan olennon, joka meissä kaikissa on?

Kaiken kaikkiaan näyttely on vallan mainio ja se onneksi on esillä vielä syyskuuhun saakka. Kaikki kiinnostuneet siis nokka kohti Heurekaa

Aivojooga

Joskus minä kirjoitan sanoituksia. Se on erilaista kirjoittamista kuin musikaalin, nukketeatterin tai tarinoiden kirjoittaminen. Sanoitusten kirjoittaminen ei tapahdu pelkällä järjellä.

Inspiraatio toki tulee ja menee, niin se tekee kaikille. Kuitenkin, mitä useamman inspiraation puuskan olet elämässäsi saanut, sitä paremmin tiedät, ettei se ole välttämätön aines tekstin (tai muiden tulosten) aikaansaamisen kannalta. Inspiraatio potkaisee näyttelijää, kirjoittajaa, kuvataiteilijaa, pelintekijää ja yritysjohtajaa aivan samalla tavalla. Inspiraatio itsessään ei ole mitään ilman lihaksia, jotka vievät liikkeen loppuun.

Aivot toimivat kuin lihas: mitä enemmän niitä harjoitat, sitä vahvemmiksi ne tulevat; mitä vähemmän lepoa ne saavat, sitä huonommin ne palautuvat. Ja niin lihasten kuin luovuudenkin harjoittamisessa, toisto johtaa tuloksiin. On tullut hetkiä, jolloin inspiraatio on ollut kaukana, mutta kun pyyntö tulee, olen kirjoittanut mitä pyydetään ja jälki on ollut ihan kohtuullista. Paras esimerkki näistä on varmaan, jos olette kuulleet laulun jossa lauletaan “tiedätkö sen tunteen”. Näistä hetkistä olen oppinut yhden elämäni tärkeimmistä läksyistä tähän asti — on itsestä kiinni, millaisen tekemisen palon saa aikaan mihinkin tehtävään.

Menin kuitenkin väittämään, että nimenomaan sanoituksia ei tehdä pelkällä järkipelillä. Oma kokemukseni onkin, että sanoitukset ovat paremminkin sydämen kuin järjen puhetta, samoin kuin musiikki. Molempia voi analysoida, tulkita ja kehittää järjen avulla. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi minusta on tärkeää pystyä kehittämään omaa tunneajatteluaan tietoisesti. Jos haluan pystyä vastaisuudessakin tuottamaan käyttökelpoista tekstiä, minun täytyy osata luoda inspiraation tunne itselleni, piiskata aivoni juoksuun. Ja aivan kuten kolmen vartin juoksulenkistä, siitä tulee todella hyvä olo.

Kokeilehan seuraavan kerran, kun istut junassa tai sinulla on muuten pieni hetki aikaa (vaikka nyt kun lopetat tämän blogauksen lukemisen), ajatella jotain, mistä elämässäsi pidät. Ajattele, että sinua hykerryttää. Ajattele taas sitä asiaa mistä pidät, keskity siihen, mehustele sillä. Kuinka paljon hyvää vain yksikin tärkeä asia voi tehdä sinulle! Kokeile, pystytkö keskittymällä kasvattamaan orastavaa hyvänolontunnetta rinnassasi. Juhli asiaa mielessäsi.

Tunnetko sen? Ainakin oma inspiraationi alkaa aina tästä tunteesta, kun on innostunut tai jopa liikuttunut jostain ajatuksesta. Se on sitä luovien lihasten joogaa se.