Aihearkisto: luovuus

Vannetanssi

hyvä olo, kokemus, luovuus, tanssi
Vannetanssi (hoopdance) on iloista ilmaisua – tanssia jossa parina on vanne. Sitä voi pyörittää vaikka varpailla, lantiolla, olkapäällä tai pepulla. Temppujen rajana on vain mielikuvitus ja treenin määrä. Laji sopii aivan kaikille joissa vielä liike pihisee.

Vannetanssia voi harrastaa
* omalla ajalla
* yksin tai ryhmässä
* valitsemallaan intensiteetillä
* liikkuen uusilla tavoilla
* luovasti
* tarjoten iloa muillekin.

Kaksi vuotta sitten kun sain ensimmäisen vanteeni en olisi voinut edes kuvitella mihin se minut johtaisi. Olen esiintynyt lavalla tuhansien katsojien edessä konemusiikkitapahtumassa, saanut paremman yhteyden ja hurjasti lisää liikkuvuutta vartalooni, päässyt tarjoamaan onnistumisen riemua antamalla vanteen käteen ihmisille baareissa, työpajoissa ja tapahtumissa. Olen saanut sitä kautta paljon uusia ystäviä ja tuttavia. Ja yllättäen aikaa äitini kanssa, joka aloitti harrastuksen vanavedessäni 58-vuotiaana. Nykyään treenaamme lähes joka arkiaamu yhdessä.

Aloittaminen vaatii vain muovisen renkulan, paikan jossa ei ole vaarassa rikkoa arvokasta omaisuutta, aikaa ja Youtuben (sieltä löytyy hurjasti tutoriaaleja eri liikkeistä). Itse aloitin kaksi vuotta sitten juurikin tällä setillä. Ei tarvitse maksaa tunneista tai sitoa itseään aikatauluihin.

Vanteen voi tehdä itse (googlaa ”making a hoop” tms), kysellä niitä käytettynä tai ostaa ihmisiltä jotka niitä askartelevat (Suomessa esim. Matahoops Tampereella http://www.matahoops.fi/ tai Hoop-a-Trix Oulussa https://www.facebook.com/HoopATrix). Nyrkkisääntönä isompi ja painavampi vanne on helpoin aloittaa (lasten vanteet lelukaupoissa ovat liian pieniä ja kevyitä aikuisille), mutta kun muutama perusjuttu on hallussa, kannattaa keventää hieman (ainakin minulle ranteeseen tulee liikaa rasitusta isolla vanteella).

Laji on Suomessa aika tuore, joten jos kiinnostaa enemmän, niin kannattaa katsoa Youtubesta videoita. Tyylejä on yhtä paljon kuin ihmisiä, mutta tässä yksi hauska pätkä, eli World Hoop Day koreografia 2012 http://www.youtube.com/watch?v=e7Qh69XJqko (minä olen se enkeli kohdassa 0:47 )

Ps. vannetanssi kuulemma lisää älykkyyttä
http://www.hooping.org/2013/03/get-smart-with-hooping/

Kirjoittanut Essi Teräs

Fyysinen Teatteri

kokemus, luovuus, opiskelu, teatteri
Hei,
Olen Juuso-Matias ja opiskelen fyysistä teatteria Ammattikorkeakoulu Noviassa.
Fyysinen teatteri on pohjimmiltaan teoreettinen termi, jossa käytetään hyödyksi ns. fyysistä tietoisuutta: kaikella näyttämöilmaisulla on oltava jonkinlainen muoto (ja kaikkeen muotoon on sisällytettävä ilmaisua). Tietoisuus siitä mikä itse muodossa luo ilmaisun on ehkäpä fyysisen näyttelijän tärkein piirre.
Fyysinen teatteri, kuten me sitä Vaasassa opiskelemme, perustuu oman tämänhetkisen tulkintani mukaan (tulkinta vaihtelee usein. viimeisimpiä löytyy Hopeanuoli! musikaalin blogista sekä omastani säännöllisin väliajoin) suurelta osin ajatukseen siitä, että näyttämöllä olevan näyttelijän kehosta ja mielestä pyritään karsimaan pois tarpeettomat tottumukset ja luodaan näiden tottumusten tilalle dramaattisesti hyödyllisempiä.
Käytännössä jokainen koulupäivä alkaa fyysisellä osuudella, jonka muoto vaihtelee päivästä toiseen: akrobatia ja baletti ovat yleisimmät päivänaloitukset, mutta olemme tehneet myös joogaa, pilatesta, kung fua, kalaripayattua, tanssia, hierontaa, venyttelyä ja erityiskurssien aikaan erilaisia lajikohtaisia perusharjoitteita. Käytännössä tämä tekninen perusharjoittelu muodostaa pohjan kaikelle taiteelliselle harjoittelulle, kun oppii ymmärtämään kuinka paljon esimerkiksi varpaiden asento muuttaa kehollista ilmaisua.
Alkulämpöjen jälkeen meillä on yleensä käynnissä jokin kurssi: yleensä kurssit vetää oma rakas pääopettajamme (timlärare), äänenkäyttöä, ohjausta, koreografiaa, naamioteatteria,akrobatiaa, improvisaatiota, näyttämötyöskentelyä, pedagogiaa, kieliopintoja ja vaikka mitä muuta. Lyhyesti kurssivalikoimastamme kertoo opintosuunnitelmamme. Käytännössä kurssit jaetaan kuitenkin pienempiin erioiskokonaisuuksiin kurssiopettajiemme aikataulujen mukaan.
Suurta osaa kursseista pitää joku oman alansa vieraileva opettaja, ja tähän mennessä vierailijat ovat pitäneet kursseja monista aasialaisista teatterin, mimiikan, tanssin ja kamppailuperinteen lajeista keskittyen käytännössä Intiaan ja Kiinaan. Tämän lisäksi olemme tehneet eurooppalaisia esittäviä taiteita: klassista balettia, useampaa eri mimiikan tyylisuuntaa sekä esimerkiksi 1900-luvun katutanssityylejä jopa hieman Lindyhoppia. Pääpainomme on kuitenkin Euroopan ulkopuolisessa teatteriperinteessä.
Ensi lukuvuonna lähdemme tutustumaan johonkin Euroopan ulkopuolisen teatteriperinteeseen opiskelemalla syksyn ajan opettajan alaisuudessa. Itse matkustan Japaniin harjoitellakseni kabuki-nimiseen teatterisuuntauksen teknoikkaa. Kabukia voisi kutsua maailman dramaattisimmaksi teatterimuodoksi (eikä turhaan!). Luokkakaverini matkustavat mm Kiinaan, Intiaan, Indonesiaan ja Senegaliin. Jokainen on valinnut sen teatterin tai tanssin muodon, joka itseä kiinnosti kaikista eniten.
Kuvassa valmistaudumme koko luokan voimin jingju-hyppypotkuun talvitemmellysprojektimme jälkeen. Aina valmiina uusiin haasteisiin siis.
Jos haluatte seurata tarkemmin vaiheitamme myös muulloin…
Luokkakaverini blogi, Anni on asenteeltaan huomattavasti ammattimaisempi blogikirjoittaja kuin minä, joka pikemminkin harhailen yleisellä tasolla. 
Mainostuksena vielä: 
Toisen vuoden näyttämötyöskentelykurssin lopputulos pyörii vielä tämän viikon lauantaihin asti Vaasassa, joten saapukaa sankoin joukoin katsomaan, miten fyysisen teatterin keinoin luodaan metsä täynnä taikaa. Esityksemme facebookissa.
Haku koulutusohjelmaamme on seuraavan kerran syksyllä 2015. Tarkempia tietoja tästä, tai perinteisemmän teatterin linjamme hauista löytyy koulumme kotisivuilta.
Kysykää, jos haluatte tietää lisää minusta tai tästä alasta, jota opiskelen. Opetan mielelläni kaiken, mitä osaan: opin sillä tavalla itsekin paremmin.
Kirjoittanut Juuso-Matias Maijanen

Tanssijan tarinaa

bardileiri, kokemus, luovuus, mielipide, tanssi

Minusta tuli tanssija, kun sain turpaani nyrkkeilyssä. Halusin harrastaa liikuntaa, jossa minuun ei satu (mikä vitsi!), ja jossa tehtäisiin jotakin yhdessä sen sijaan, että tehtäisiin jotakin toista vastaan. Tanssin aloitin muiden poikien tapaan breakdancesta, joka tavallaan sopi minulle hyvin. Breakissa saa esiintyä ja ”show offata”. Sosiaalinen puoli siinä kuitenkin oli vajaa, lähinnä naisten puutteen takia (olin 19 ja sinkku).

Vaihdoin lattaritanssiin, jossa ruumiinkieli ja sosiaalinen tilanne oli todella erilainen. Pian huomasin, etten nauttinut siitä. Kaikenlaista kokeillessa löysin historiallisen tanssin ja kansantanssin, jotka liikkeen lisäksi olivat harrastuksia, joiden sosiaalinen ympäristö oli todella koukuttava.

Samaan aikaan aloitin barditoiminnan harrastamisen, mikä oli tärkeä askel elämässäni tapahtuvassa arvomuutoksessa. Opin niihin aikoihin (22/23-vuotiaana) ajattelemaan, että raha, naisten lukumäärä ja ulkoinen menestys olivat huonoja tavoitteita, ja onnellisuus oli jotain ihan muuta. Barditoimintaan lähteminen ja historiallisten tanssien yhteisössä muiden eteen töitä tekeminen opettivat minulle hirmuisesti siitä, mitä onnellisuus voisi olla. Se muutti minua ihmisenä valtavasti parempaan suuntaan, ja ehkä lähemmäs sitä suuntaa, mitä olin ollut nuorempana (noin 16-17-vuotiaana).

Ensimmäinen avustajan tehtäväni Kansallisoopperalla oli Pähkinänsärkijässä. Lava-aikaa oli 3 minuuttia, ja ympäristö oli humalluttava. Mielikuvissani olen samaan aikaa alkanut tanssia Petkeleessä, tanssiteatteri- ja kansantanssiryhmässä, jossa yhä olen. Varmaan voisin tarkistaa oikeat vuodet ja ajankohdat.

Löysin molemmat asiat avoimella asenteella. Ystävät, joita olin harrastamalla saanut, kutsuivat minut mukaan näihin toimintoihin. Teatteri Avointen Ovien tuottaja Päivi oli juuri aloittanut oopperalla baletin tuottajana ja etsi avustajia Pähkinään, joten hän mainosti sitä Facebookissa, ja tieto tuli minulle. On myös mainittava, että myyntityön tuoma rohkeus auttoi. Ei pelottanut soittaa ja mennä mukaan uuteen juttuun. Ensimmäinen oikea homma oopperalla tuli kuitenkin vasta yli vuoden päästä.

Ensimmäisellä kerralla oopperalla tutustuin Kyöstiin. Vuotta myöhemmin hän jostain kummallisesta syystä kaivoi vanhoista sähköposteistaan minun osoitteeni ja mailasi minulle kopion casting-kutsusta Robin Hoodiin. Olin juuri omassa elämässäni todella väsynyt raksaduuniin. Siinä castingissä Kari ja Seppo valitsivat minut Robin Hoodiin koiraksi, ja sen jälkeen minulla on jatkuvasti ollut töitä oopperalla.

Oopperalla töissä olo ei ole erityisen ruusuilla tanssimista, vaikkakin usein todella inspiroivaa ja kivaa. Siellä minulla ei kuitenkaan ole tilaa olla taiteilija itse; olen ohjaajan tai koreografin materiaalia, jolla kahta poikkeusta lukuunottamatta ei ole ollut paljon mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mitä tekee. Tämä seikka, ystävien lisäksi, saa minut palaamaan barditoimintaan ja harrastusteatterin pariin aina uudelleen. Ympäristöön, jossa minulla on itselläni tilaa olla taiteilija ja taiteen tekijä.

Pidän bardileiriä äärimmäisen arvokkaana tapahtumana. Se antaa monille meistä, joilla on halu, tilan toteuttaa itseämme. Toivon myös, että bardileirit kasvaisivat isommiksi, jotta useammat ystävämme, jotka uskaltavat pikkuhiljaa ulos kuorestaan, saisivat laillani mahdollisuuden oppia ilmaisua ja onnellisuutta.

– Arttu

Sirkusta!

hyvä olo, kokemus, luovuus, opiskelu, sirkus

Taitajabardi

Ida on pari kertaa kysellyt että voisinko kirjoittaa juttua sirkuksesta. Melkein heti iski valkoisen paperin kammo, ja rupesin pohtimaan että millonkas sitä on viimeksi tullut kirjoitettua ”asiatekstiä”, varmaankin ammattikoulussa? Kirjoittaminen jää helposti vähemmälle täällä meidän linjalla! Onneksi blogitekstin kirjoittaminen on hiukan vapaampaa kuin äidinkielen aineen vääntäminen.

Sirkuskoulusta tai ylipäätään sirkuksesta tulee jauhettua nykyään melko paljon, semmonen 90% kaikista minun keskusteluista liittyy aiheeseen. Ihmekös tuo, tämä sattuu olemaan tärkein asia minun elämässäni tällä hetkellä. Into sirkukseen on lähtenyt jo ihan pienenä, noin 6-vuotiaana kävimme Idan ja kummitätini kanssa katsomassa Sirkus Finlandiaa. Sirkuksen ohjelmistoon kuului silloin minua vähän vanhempi notkeusakrobaatti Rumi. Muistan katkeruuden ja kateuden vihreänmustan peikon asettuneen sisälleni kun ajattelin että minun on myöhäistä alkaa sirkustaiteilijaksi koska olen liian vanha. Olisinpa vain aloittanut harrastuksen silloin….

Muutamia vuosia myöhemmin aloitinkin nuorisosirkuksessa, mutta se harrastus jäi harmillisen lyhytaikaiseksi johtuen hillittömästä ujoudestani. Vasta ”aikuis-iällä” eli 19-vuotiaana jatkoin lajin parissa. Alunperin en edes ajatellut hakea Turkuun kouluun (äiti oli ehdottanut Taideakatemian sirkuslinjaa minulle siitä asti kun lähdin lukioon, ja olinhan minä itsekin asiaa harkinnut), mutta sitten eräs ystävä totesi facebookissa tuntevansa ihmisiä Turun koulusta, ja että voisin kysyä häneltä vinkkejä jos aion hakea. No, miksipäs ei? Sitähän minä kuitenkin olen aina halunnut tehdä, sirkusta.

Niinpä sitten hain. Ja monien tuskallisten mutkien kautta, pääsin. Ja täällä sitä ollaan, onnellisempana ja paremmassa kunnossa kuin ikinä.

Sirkuskoulun arki on hurjaa. Tunteet heittelee saman päivän aikana epätoivosta (’musta ei ikinä tuu mitään!!’) sekopäiseen riemuun (’musta tulee kaikkein paras!!!’). Harvoin tulee päiviä jolloin joku ei itkisi pukuhuoneessa, tunnilla, ruokalassa, ulkona lumisateessa. Pinna on kireällä, ei osata ottaa vastaan neuvoja omilta luokkakavereilta, tiuskitaan, ollaan ilkeitä ja väsyneitä. Sitten taas nauretaan kasassa maailman huonoimmille pieru-vitseille. Tällaisessa koulussa luokasta tulee tiivis yhteisö joka kaikkien kliseitten äidin mukaan on kuin toinen perhe. Puhutaan menkoista, mustelmista, rakkaudesta ja ruoasta. Ja ennenkaikkea treenaamisesta. Kokoajan treenataan ja tunnetaan syyllisyyttä siitä ettei treenata tarpeeksi. Kolmen viimeisen viikon aikana oma viikottaisen hikiliikuntani määrä on ollut 22-27 tuntia. Viikossa. Hikiliikuntaa. Ihmekös tuo että väsyttää ja paikat on jumissa ja kipeänä, ja silti tuntuu ettei tee tarpeeksi.

Onhan tämä vähän sairasta. Mutta voiko se olla kamalan väärin jos siitä nauttii niin paljon?

Ensimmäisen vuoden aikana kohotettiin kuntoa. Kaikki teki kaikkea. Tehtiin akrobatiaa, ilma-akrobatiaa, tasapainolajeja, jongleerausta, tanssittiin, ilmaistiin itseämme ja tutustuttiin sirkuksen maailmaan. Osalla meistä on monen vuoden nuorisosirkustausta, tai sitten on väännetty sporttiakroa pienestä pitäen. Muutamalla ei ole minkäänlaista taustaa sirkuksesta mutta liikuntaa on tullut tehtyä. Sekalainen sakki eritasoista porukkaa. Kunto kasvoi ja omat lajit alkoivat löytyä. Itselläni omimmilta tuntuivat tasapainolajit ja akrobatia, erityisesti permantoakro. Ensimmäisen vuoden keväällä valittiin päälajit. Villinä korttina otin itselleni parin kokeilukerran jälkeen Roue Cyrin eli Rusin, sekä akrobatian. Hyvin valitsin, harvoin on mikään tuntunut niin omalta kuin se iso painava rengas joka jättää ilkeitä mustelmia. Toisen vuoden alussa alettiin sitten treenata näitä päälajeja. Kehitys oli hurjaa, opin ensimmäisenä meidän ryhmästä valssaamaan (perusliike cyrillä) ja tunsin kerrankin olevani oikeasti hyvä jossain. Vakuutuin kokoajan enemmän siitä että sirkus on paras asia maailmassa.

Toisen vuoden syksyllä oli myös ensimmäiset soolo-esiintymiset. Jännitti, hirvitti, itketti, vitutti. Mikään ei ollut tarpeeksi hyvää, hävetti näyttää omia taitojaan, deadline lähestyi eikä mikään ollut valmiina. Vasta viikkoa ennen ensi-iltaa oman esitykseni (jonka olin siinä vaiheessa flipannut päälaelleen jo kahdesti) löysi muotonsa ja paniikki helpotti. Idea tuntui hyvältä ja omalta ja toimi lavalla. Tästähän selvitään!
Olen aina ollut todella esiintymiskammoinen mutta rakastanut huomion keskipisteessä olemista. Hankala combo, jostain piti luopua. Esiintymisestä vai kammosta? Puolentoista vuoden aikana esiintymiskammo on lähtenyt lähes kokonaan ja jättänyt jälkeensä vain terveen innostuksen ja jännityksen. Koulussa ollessa on tullut häpäistyä itseään jos jollain tavalla, julkisesti ja yksityisesti, voin suositella kaikille. Erityisesti klovneriakurssi on avannut omaa maailmankuvaani ja auttanut hyväksymään omia puutteitani ja antanut materiaalia oman itseni rakentamiseen.

Kuvannut J. Mansikkasalo

Oman paikkansa ja juttunsa löytäminen on hienoimpia asioita maailmassa. Aina kannattaa yrittää ja pyrkiä kohti omia tavoitteitaan, ei pidä latistaa itseään ajattelemalla olevansa liian huono johonkin. Hävitä voi vain jos ei ikinä edes yritä.

Kirjoittanut Hedda Liukkala

Aivojooga

ajattelu, hyvä olo, inspiraatio, kirjoittaminen, luovuus

Joskus minä kirjoitan sanoituksia. Se on erilaista kirjoittamista kuin musikaalin, nukketeatterin tai tarinoiden kirjoittaminen. Sanoitusten kirjoittaminen ei tapahdu pelkällä järjellä.

Inspiraatio toki tulee ja menee, niin se tekee kaikille. Kuitenkin, mitä useamman inspiraation puuskan olet elämässäsi saanut, sitä paremmin tiedät, ettei se ole välttämätön aines tekstin (tai muiden tulosten) aikaansaamisen kannalta. Inspiraatio potkaisee näyttelijää, kirjoittajaa, kuvataiteilijaa, pelintekijää ja yritysjohtajaa aivan samalla tavalla. Inspiraatio itsessään ei ole mitään ilman lihaksia, jotka vievät liikkeen loppuun.

Aivot toimivat kuin lihas: mitä enemmän niitä harjoitat, sitä vahvemmiksi ne tulevat; mitä vähemmän lepoa ne saavat, sitä huonommin ne palautuvat. Ja niin lihasten kuin luovuudenkin harjoittamisessa, toisto johtaa tuloksiin. On tullut hetkiä, jolloin inspiraatio on ollut kaukana, mutta kun pyyntö tulee, olen kirjoittanut mitä pyydetään ja jälki on ollut ihan kohtuullista. Paras esimerkki näistä on varmaan, jos olette kuulleet laulun jossa lauletaan “tiedätkö sen tunteen”. Näistä hetkistä olen oppinut yhden elämäni tärkeimmistä läksyistä tähän asti — on itsestä kiinni, millaisen tekemisen palon saa aikaan mihinkin tehtävään.

Menin kuitenkin väittämään, että nimenomaan sanoituksia ei tehdä pelkällä järkipelillä. Oma kokemukseni onkin, että sanoitukset ovat paremminkin sydämen kuin järjen puhetta, samoin kuin musiikki. Molempia voi analysoida, tulkita ja kehittää järjen avulla. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi minusta on tärkeää pystyä kehittämään omaa tunneajatteluaan tietoisesti. Jos haluan pystyä vastaisuudessakin tuottamaan käyttökelpoista tekstiä, minun täytyy osata luoda inspiraation tunne itselleni, piiskata aivoni juoksuun. Ja aivan kuten kolmen vartin juoksulenkistä, siitä tulee todella hyvä olo.

Kokeilehan seuraavan kerran, kun istut junassa tai sinulla on muuten pieni hetki aikaa (vaikka nyt kun lopetat tämän blogauksen lukemisen), ajatella jotain, mistä elämässäsi pidät. Ajattele, että sinua hykerryttää. Ajattele taas sitä asiaa mistä pidät, keskity siihen, mehustele sillä. Kuinka paljon hyvää vain yksikin tärkeä asia voi tehdä sinulle! Kokeile, pystytkö keskittymällä kasvattamaan orastavaa hyvänolontunnetta rinnassasi. Juhli asiaa mielessäsi.

Tunnetko sen? Ainakin oma inspiraationi alkaa aina tästä tunteesta, kun on innostunut tai jopa liikuttunut jostain ajatuksesta. Se on sitä luovien lihasten joogaa se.