Kaikki kirjoittajan Jussi Nurmi artikkelit

Luomisen tärkeydestä

Uncategorized

Kuvittele viisikymppinen raksajätkä, joka ei tee työtään innostuksella mutta kuitenkin riittävän hyvin. Kuvittele tehtaan koneen käyttäjä, joka on kiitollinen työstä, jossa ajatukset saa rauhassa olla omilla teillään. Kuvittele oman elämänsä filosofi ja kirjailija, amatöörinäyttelijä tai -muusikko… Minäkin olen sellainen duunariraukka, jonka elämän tarkoitus on ihan muualla.

Tähän postaukseen liittyy pieni haaste: jos luet tämän, käytä pari minuuttia myös siihen että kerrot, mitä luova tekeminen sinulle merkitsee! Kommenteissa on tilaa, tässä minun tarinani:

Jouduin tässä hetki sitten pakon edessä miettimään ihan tosissaan, mitä bardina oleminen minulle tarkoittaa, miksi se on niin tärkeää. Jouduin perustelemaan ja selvittämään juurta jaksaen, miksi en ole valmis tinkimään barditoiminnasta tai siitä poikivista projekteista. Toisin kuin nuo alussa kuvailemani stereotypiat, minä nautin työstäni – se ei kuitenkaan millään tasolla määritä sitä, mitä koen elmässäni tärkeäksi.

Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun bardeista tulee minulle ihmissuhdeongelmia. Monta kertaa olen saanut kuulla, miten kiirehdin pajasta toiseen, en ehdi nähdä, stressaan leiriasioita, uppoudun liikaa treeneihin, otan liian vakavasti, laitan bardit tärkeysjärjestyksessä suhteen edelle. Pähkinän kuoressa, kun bardit on kyseessä, kaikki muu jää taka-alalle.

Yhdestä asiasta yleensä olen jokseenkin samaa mieltä: bardit ja bardien projektit ovat minulle tärkeysjärjestyksessä korkealla. Mitä tästä kuitenkin ulos päin näkyy, on näennäinen kiireisyys ja kaikennielevä keskittyminen kulloinkin meneillään olevaan projektiin. Esimerkiksi Kirppusirkuksesta (jonka ensi-ilta on parin viikon päästä!) en olisi yhtään mielelläni poissa, mikä tietenkin etäsuhteessa olevalle aiheuttaa vaikka minkälaista päänvaivaa. En tiedä, saanko koskaan sulatettua tätä ristiriitatilannetta seurustelusuhteiden ja barditoiminnan välillä, mutta yritys on hyvä.

Omasta näkökulmastani asia taas menee vähän eri tavalla. Enhän oikeasti ole kuin käsikirjoittaja, mutta haluan silti nähdä, mihin tästä porukasta ja projektista vielä on. Se, mikä ulos päin näyttää kiireeltä, huonolta priorisoinnilta ja jääräpäisyydeltä …on varmaan sitä. Mutta minulle päin tämä projekti ei ole vain jotain, mitä “on pakko tehdä”. Minulle on todella upea hetki, (mikä tulee vastaan yllättävän usein,) kun voin kertoa jollekulle, että olen osa tällaista ryhmää, joka omasta halustaan tekee näin valtavia juttuja. Ironista tavallaan, että tämä pohdinta tulee elämässäni eteen juuri sillä hetkellä, kun teemme näytelmää ryhmästä, joka on osiensa summaa suurempi. Samalla tavalla tähän ryhmään kuuluminen ja sen edestä työskentely on myös minulle sellainen henkireikä elämässä, joka antaa sen elintärkeän tarkoituksen- ja kuuluvuudentunteen. Tahdon olla jääräpäinen bardiprokkisten vuoksi.

Tästä samaisesta syystä olen myös äärettömän kiitollinen kaikille kirppusirkuslaisille ja bardeille ylipäänsä. Teen varmaan vielä toisen postauksen siitä, miten älyttömästi työtä projekti on vaatinut, suitsutan sitä siis myöhemmin lisää.

Akrojooga

akrojooga, bardileiri, hyvä olo, kokemus, liikunta 

Akrojooga on yhdistelmä joogaa, akrobatiaa ja thaimaalaista hierontaa ja siinä on kolme olennaista roolia: base, lentäjä ja spotteri. Suomenkielisiä termejä ei juuri ole vakiintunut.
Base, yleisimmin makuullaan jalkapohjat kohti kattoa, toimii lentäjän tukena ja pilarina, jonka päällä lentäjän on turvallista olla. Base joutuu nostamaan lentäjän usein jalkojensa varaan, mutta basen saadessa jalkansa suoraksi lentäjän paino ei ole läheskään niin merkittävä rasite. Lentäjän tehtävä on usein vain pysyä jäykkänä ja tiukkana pakettina joko tikkusuorana tai jossakin muussa asennossa. Spotterin tehtävä on tärkein, sillä hän varmistaa, että kenellekään ei käy hassusti. Spotteri seisoo aina lentäjän ja basen vieressä, tukevassa asennossa, valmiina tukemaan tai jopa ottamaan kiinni putoavan lentäjän. 

Olen käynyt kolmesti akrojoogan peruskurssin ennenkuin onnistuin saamaan itseäni niskasta kiinni ja käymään kurssilla. Kurssilla olen käynyt nyt nelisen kuukautta. Tämän lisäksi olen käynyt vapaamuotoisemmissa jameissa, joihin olemme kerääntyneet tekemään mitä milloinkin, mutta yleensä akrobaattisempia juttuja kuin kursseilla.Tavallinen kurssikerta on alkanut joogalla, jonka tarkoituksena on lämmitellä ja vahvistaa lihaksia sekä verrytellä. Tämän jälkeen siirrytään yleensä ohjaajan esittelemään lentoharjoitukseen. Lentoja on ollut tavanomaisesti kahdenlaisia: akrobaattisia ja terapeuttisia. Akrobaattinen lento vaatii enemmän ketteryyttä ja on näyttävämpää. Tämä on se, mitä yleensä akrojoogassa esitellään. Terapeuttinen lento on enemmän rauhallisia venytyksiä ja hierontaa.

Itselleni hienointa akrojoogassa on itsensä ja kehonsa haastaminen ja näyttävissäkin tempuissa onnistuminen. En ole lähtökohtaisesti erityisen liikkuvainen tai voimakas, joten pienetkin onnistumiset tuntuvat usein suurilta. Suurin haasteeni onkin ollut basena ollessani jalkojen saaminen suoriksi ylöspäin, jolloin lentäjän kannattelemiseen ei enää tarvitse käyttää lihaksia vaan paino nojaa suoraan luihin ja tuen saa lattiasta. En koskaan ole ollut kovin taipuisa. Sitä suurempi oli onnistumisen riemu, kun ensi kerran sain eteentaivutuksessa sormet koskettamaan kunnolla maahan vaikka juuri aamulla en ollut yltänyt nilkkoihinikaan asti. Kanssaharrastajani ovat myös erittäin mukavia ihmisiä ja tunnelma on rento ja lämmin, mikä on myös osaltaan auttanut innostumaan harrastuksesta.

Akrojoogaa päässee kokeilemaan bardileireillä joko pajan muodossa tai ainakin kysymällä minulta henkilökohtaisesti.

Kirjoittanut Matti Välimäki

Vannetanssi

hyvä olo, kokemus, luovuus, tanssi
Vannetanssi (hoopdance) on iloista ilmaisua – tanssia jossa parina on vanne. Sitä voi pyörittää vaikka varpailla, lantiolla, olkapäällä tai pepulla. Temppujen rajana on vain mielikuvitus ja treenin määrä. Laji sopii aivan kaikille joissa vielä liike pihisee.

Vannetanssia voi harrastaa
* omalla ajalla
* yksin tai ryhmässä
* valitsemallaan intensiteetillä
* liikkuen uusilla tavoilla
* luovasti
* tarjoten iloa muillekin.

Kaksi vuotta sitten kun sain ensimmäisen vanteeni en olisi voinut edes kuvitella mihin se minut johtaisi. Olen esiintynyt lavalla tuhansien katsojien edessä konemusiikkitapahtumassa, saanut paremman yhteyden ja hurjasti lisää liikkuvuutta vartalooni, päässyt tarjoamaan onnistumisen riemua antamalla vanteen käteen ihmisille baareissa, työpajoissa ja tapahtumissa. Olen saanut sitä kautta paljon uusia ystäviä ja tuttavia. Ja yllättäen aikaa äitini kanssa, joka aloitti harrastuksen vanavedessäni 58-vuotiaana. Nykyään treenaamme lähes joka arkiaamu yhdessä.

Aloittaminen vaatii vain muovisen renkulan, paikan jossa ei ole vaarassa rikkoa arvokasta omaisuutta, aikaa ja Youtuben (sieltä löytyy hurjasti tutoriaaleja eri liikkeistä). Itse aloitin kaksi vuotta sitten juurikin tällä setillä. Ei tarvitse maksaa tunneista tai sitoa itseään aikatauluihin.

Vanteen voi tehdä itse (googlaa ”making a hoop” tms), kysellä niitä käytettynä tai ostaa ihmisiltä jotka niitä askartelevat (Suomessa esim. Matahoops Tampereella http://www.matahoops.fi/ tai Hoop-a-Trix Oulussa https://www.facebook.com/HoopATrix). Nyrkkisääntönä isompi ja painavampi vanne on helpoin aloittaa (lasten vanteet lelukaupoissa ovat liian pieniä ja kevyitä aikuisille), mutta kun muutama perusjuttu on hallussa, kannattaa keventää hieman (ainakin minulle ranteeseen tulee liikaa rasitusta isolla vanteella).

Laji on Suomessa aika tuore, joten jos kiinnostaa enemmän, niin kannattaa katsoa Youtubesta videoita. Tyylejä on yhtä paljon kuin ihmisiä, mutta tässä yksi hauska pätkä, eli World Hoop Day koreografia 2012 http://www.youtube.com/watch?v=e7Qh69XJqko (minä olen se enkeli kohdassa 0:47 )

Ps. vannetanssi kuulemma lisää älykkyyttä
http://www.hooping.org/2013/03/get-smart-with-hooping/

Kirjoittanut Essi Teräs

Fyysinen Teatteri

kokemus, luovuus, opiskelu, teatteri
Hei,
Olen Juuso-Matias ja opiskelen fyysistä teatteria Ammattikorkeakoulu Noviassa.
Fyysinen teatteri on pohjimmiltaan teoreettinen termi, jossa käytetään hyödyksi ns. fyysistä tietoisuutta: kaikella näyttämöilmaisulla on oltava jonkinlainen muoto (ja kaikkeen muotoon on sisällytettävä ilmaisua). Tietoisuus siitä mikä itse muodossa luo ilmaisun on ehkäpä fyysisen näyttelijän tärkein piirre.
Fyysinen teatteri, kuten me sitä Vaasassa opiskelemme, perustuu oman tämänhetkisen tulkintani mukaan (tulkinta vaihtelee usein. viimeisimpiä löytyy Hopeanuoli! musikaalin blogista sekä omastani säännöllisin väliajoin) suurelta osin ajatukseen siitä, että näyttämöllä olevan näyttelijän kehosta ja mielestä pyritään karsimaan pois tarpeettomat tottumukset ja luodaan näiden tottumusten tilalle dramaattisesti hyödyllisempiä.
Käytännössä jokainen koulupäivä alkaa fyysisellä osuudella, jonka muoto vaihtelee päivästä toiseen: akrobatia ja baletti ovat yleisimmät päivänaloitukset, mutta olemme tehneet myös joogaa, pilatesta, kung fua, kalaripayattua, tanssia, hierontaa, venyttelyä ja erityiskurssien aikaan erilaisia lajikohtaisia perusharjoitteita. Käytännössä tämä tekninen perusharjoittelu muodostaa pohjan kaikelle taiteelliselle harjoittelulle, kun oppii ymmärtämään kuinka paljon esimerkiksi varpaiden asento muuttaa kehollista ilmaisua.
Alkulämpöjen jälkeen meillä on yleensä käynnissä jokin kurssi: yleensä kurssit vetää oma rakas pääopettajamme (timlärare), äänenkäyttöä, ohjausta, koreografiaa, naamioteatteria,akrobatiaa, improvisaatiota, näyttämötyöskentelyä, pedagogiaa, kieliopintoja ja vaikka mitä muuta. Lyhyesti kurssivalikoimastamme kertoo opintosuunnitelmamme. Käytännössä kurssit jaetaan kuitenkin pienempiin erioiskokonaisuuksiin kurssiopettajiemme aikataulujen mukaan.
Suurta osaa kursseista pitää joku oman alansa vieraileva opettaja, ja tähän mennessä vierailijat ovat pitäneet kursseja monista aasialaisista teatterin, mimiikan, tanssin ja kamppailuperinteen lajeista keskittyen käytännössä Intiaan ja Kiinaan. Tämän lisäksi olemme tehneet eurooppalaisia esittäviä taiteita: klassista balettia, useampaa eri mimiikan tyylisuuntaa sekä esimerkiksi 1900-luvun katutanssityylejä jopa hieman Lindyhoppia. Pääpainomme on kuitenkin Euroopan ulkopuolisessa teatteriperinteessä.
Ensi lukuvuonna lähdemme tutustumaan johonkin Euroopan ulkopuolisen teatteriperinteeseen opiskelemalla syksyn ajan opettajan alaisuudessa. Itse matkustan Japaniin harjoitellakseni kabuki-nimiseen teatterisuuntauksen teknoikkaa. Kabukia voisi kutsua maailman dramaattisimmaksi teatterimuodoksi (eikä turhaan!). Luokkakaverini matkustavat mm Kiinaan, Intiaan, Indonesiaan ja Senegaliin. Jokainen on valinnut sen teatterin tai tanssin muodon, joka itseä kiinnosti kaikista eniten.
Kuvassa valmistaudumme koko luokan voimin jingju-hyppypotkuun talvitemmellysprojektimme jälkeen. Aina valmiina uusiin haasteisiin siis.
Jos haluatte seurata tarkemmin vaiheitamme myös muulloin…
Luokkakaverini blogi, Anni on asenteeltaan huomattavasti ammattimaisempi blogikirjoittaja kuin minä, joka pikemminkin harhailen yleisellä tasolla. 
Mainostuksena vielä: 
Toisen vuoden näyttämötyöskentelykurssin lopputulos pyörii vielä tämän viikon lauantaihin asti Vaasassa, joten saapukaa sankoin joukoin katsomaan, miten fyysisen teatterin keinoin luodaan metsä täynnä taikaa. Esityksemme facebookissa.
Haku koulutusohjelmaamme on seuraavan kerran syksyllä 2015. Tarkempia tietoja tästä, tai perinteisemmän teatterin linjamme hauista löytyy koulumme kotisivuilta.
Kysykää, jos haluatte tietää lisää minusta tai tästä alasta, jota opiskelen. Opetan mielelläni kaiken, mitä osaan: opin sillä tavalla itsekin paremmin.
Kirjoittanut Juuso-Matias Maijanen

Bardileirin alku ja juuri, eli mistä kaikki tämä sai alkunsa vuonna 2007.

bardileiri, eka kerta, inspiraatio, leiripaikka

Oikeastaan koko bardileiriajatus lähti käyntiin tanssileiristä, joista ensimmäisen täysimittaisen version järjestin Sampon ja Tomin kanssa Luukissa, ellei muistini nyt pahasti petä. Ja nythän ei olla faktan äärellä, vaan hämärien muistijälkien, joita ovat avittaneet Hannun huomassa säilyneet tiedot, kiitos niistä. Onnistuneen tanssileiriviikonlopun jälkeen heräsi ajatus toisestakin leiristä, jossa ei vain tanssittaisi, vaan tehtäisiin ilmaisutaidollisia asioita, teatteria, musiikkia, ja tarinankerrontaa. Perusajatuksena oli saada aikaan esiintyvä bardiryhmä kiertämään larpeissa ja miksei muissakin tapahtumissa viihdyttämässä väkeä. Hannu innostui heti ja lähdimme toteuttamaan vuonna 2007 ensimmäistä bardileiriä, perinteikkäästi pääsiäisen aikaan. Tuolloin tapahtuman nimi oli suureellisesti Taru, Sana ja Sävel 2007. Nimi putosi myöhemmin pois mutta menestys jäi.

Ensimmäinen bardileiri avasi kaikki myöhemmille bardileireille ominaiset perinteet, paljon innostuneita hienoja ihmisiä, upeita pajoja, iltajuhla esityksineen, hyvä ruoka ja talkoohenki. Lämpimän veden puute. Kylmä.

Tuolloin toimineen Aamutähti ry:n (rauha yhdistyksen sitkeästi palvelleelle sielulle) kautta saimme leirille tilat, ikimuistoisen Naumin leirikeskuksen Sysmästä. Luultavasti siitä ei edes maksettu mitään. Juoksevaa vettä ei ollut, mutta autolla ajavaa onneksi kyllä. Leirikeskuksen oman kaivon paljastuttua juomakelvottomaksi, piti vedet noutaa naapurin kaivosta. Autolla. Ämpäreillä joissa ei ollut kansia. Oman kaivon vesi kelpasi onneksi tiskaamiseen. Nimesimme sen pieruvedeksi. Hajun muistanevat kaikki paikalla olleet. Myöskään viemärit eivät olleet käytössä jäätymisvaaran vuoksi, vaan kaikki vesi piti kipata pihalle. Muutoin keittiö oli ensiluokkainen, ruokasalissa kivasti tilaa ja tunnelmallisessa päärakennuksessa suuri kivinen takka. Järven rannassa oli rantasauna, tuo ainoa lämpimän veden lähde ja tiskaajien turvapaikka. Majoitus tapahtui lattialla, ja osalle leiriläisistä riitti leirikeskuksen patjojakin. Hirsituvassa takkatulen ääressä äänitettiin musiikkia hovitansseihin.

Leirin tunnelma oli yhtä lämpimän välitön ja innostunut kuin myöhemminkin. Pajoissa nähtiin Commedia dell’Artea, laulua, poin pyöritystä, soittoa ja tanssia. Nukketeatterissa esitettiin Vanhaa Leskirouvaa (Syntiä!), ja kuoro tarjosi saunaankin saakka yltäneen Pullon Kimppuun. Fantasiamusiikin pajasta mieleen jäivät parhaiten Tinapilli sekä Veikko-Peikko. Eläytyvän tarinankerronnan pajassa herätettiin henkiin satuja, ja perinteiseen iltajuhlaan sieltä päätyi Punahilkka.

Vuodesta 2007 puitteet ovat muuttuneet, mutta bardileirin henki ja perusajatus on pysynyt hyvinkin samana. Tehdään yhdessä, tehdään rohkeasti vaikka ei osattaisi paljon mitään, eikä jätetä kaveria. Sillä on päästy pitkälle. Pääsiäisen pitkä viikonloppu on hyödynnetty bardileirin järjestämisessä joka vuosi. Rinnalle on tullut syksyn leiri ja kolmatta harkitaan. Ja itseasiassa mietin tässä yksi päivä, että olisikohan ihmisillä kiinnostusta sellaiselle Taide&Käsityöleirille, missä vedettäisiin pajoja erilaisista kuvataiteen ja muun taiteen muodoista, ja tehtäisiin erilaisia käsitöitä…

Niin bardileirit kuin tanssileiritkin elävät tänä päivänä omaa elämäänsä ja se on hienoa. Esiintyvää bardiryhmää vielä kaipaillaan, mutta myös larppien vähenemisen myötä kysyntä leikareille lienee vähäisempi. Barditoiminta sinällään tarjoaa kuitenkin isolle määrälle ihmisiä mahdollisuuden harjoittaa ilmaisutaitoja ja kokeilla sen monia erilaisia muotoja. Vaikka kukaan ei osaisi mitään kovinkaan hyvin.

Kun Toukolan peitoin ja tyynyin varustettujen vuodepaikkojen ja vesivessojen maailmassa sisäsuihkun lämmin vesi haalenee, voi leirinjärjestäjä katsoa taaksepäin Naumin aikoihin, todeta, että asiat ovat sittenkin vielä aika hyvin ja lähteä kääntämään varaajan kytkintä.

Kirjoittanut: Jonna

Tanssijan tarinaa

bardileiri, kokemus, luovuus, mielipide, tanssi

Minusta tuli tanssija, kun sain turpaani nyrkkeilyssä. Halusin harrastaa liikuntaa, jossa minuun ei satu (mikä vitsi!), ja jossa tehtäisiin jotakin yhdessä sen sijaan, että tehtäisiin jotakin toista vastaan. Tanssin aloitin muiden poikien tapaan breakdancesta, joka tavallaan sopi minulle hyvin. Breakissa saa esiintyä ja ”show offata”. Sosiaalinen puoli siinä kuitenkin oli vajaa, lähinnä naisten puutteen takia (olin 19 ja sinkku).

Vaihdoin lattaritanssiin, jossa ruumiinkieli ja sosiaalinen tilanne oli todella erilainen. Pian huomasin, etten nauttinut siitä. Kaikenlaista kokeillessa löysin historiallisen tanssin ja kansantanssin, jotka liikkeen lisäksi olivat harrastuksia, joiden sosiaalinen ympäristö oli todella koukuttava.

Samaan aikaan aloitin barditoiminnan harrastamisen, mikä oli tärkeä askel elämässäni tapahtuvassa arvomuutoksessa. Opin niihin aikoihin (22/23-vuotiaana) ajattelemaan, että raha, naisten lukumäärä ja ulkoinen menestys olivat huonoja tavoitteita, ja onnellisuus oli jotain ihan muuta. Barditoimintaan lähteminen ja historiallisten tanssien yhteisössä muiden eteen töitä tekeminen opettivat minulle hirmuisesti siitä, mitä onnellisuus voisi olla. Se muutti minua ihmisenä valtavasti parempaan suuntaan, ja ehkä lähemmäs sitä suuntaa, mitä olin ollut nuorempana (noin 16-17-vuotiaana).

Ensimmäinen avustajan tehtäväni Kansallisoopperalla oli Pähkinänsärkijässä. Lava-aikaa oli 3 minuuttia, ja ympäristö oli humalluttava. Mielikuvissani olen samaan aikaa alkanut tanssia Petkeleessä, tanssiteatteri- ja kansantanssiryhmässä, jossa yhä olen. Varmaan voisin tarkistaa oikeat vuodet ja ajankohdat.

Löysin molemmat asiat avoimella asenteella. Ystävät, joita olin harrastamalla saanut, kutsuivat minut mukaan näihin toimintoihin. Teatteri Avointen Ovien tuottaja Päivi oli juuri aloittanut oopperalla baletin tuottajana ja etsi avustajia Pähkinään, joten hän mainosti sitä Facebookissa, ja tieto tuli minulle. On myös mainittava, että myyntityön tuoma rohkeus auttoi. Ei pelottanut soittaa ja mennä mukaan uuteen juttuun. Ensimmäinen oikea homma oopperalla tuli kuitenkin vasta yli vuoden päästä.

Ensimmäisellä kerralla oopperalla tutustuin Kyöstiin. Vuotta myöhemmin hän jostain kummallisesta syystä kaivoi vanhoista sähköposteistaan minun osoitteeni ja mailasi minulle kopion casting-kutsusta Robin Hoodiin. Olin juuri omassa elämässäni todella väsynyt raksaduuniin. Siinä castingissä Kari ja Seppo valitsivat minut Robin Hoodiin koiraksi, ja sen jälkeen minulla on jatkuvasti ollut töitä oopperalla.

Oopperalla töissä olo ei ole erityisen ruusuilla tanssimista, vaikkakin usein todella inspiroivaa ja kivaa. Siellä minulla ei kuitenkaan ole tilaa olla taiteilija itse; olen ohjaajan tai koreografin materiaalia, jolla kahta poikkeusta lukuunottamatta ei ole ollut paljon mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mitä tekee. Tämä seikka, ystävien lisäksi, saa minut palaamaan barditoimintaan ja harrastusteatterin pariin aina uudelleen. Ympäristöön, jossa minulla on itselläni tilaa olla taiteilija ja taiteen tekijä.

Pidän bardileiriä äärimmäisen arvokkaana tapahtumana. Se antaa monille meistä, joilla on halu, tilan toteuttaa itseämme. Toivon myös, että bardileirit kasvaisivat isommiksi, jotta useammat ystävämme, jotka uskaltavat pikkuhiljaa ulos kuorestaan, saisivat laillani mahdollisuuden oppia ilmaisua ja onnellisuutta.

– Arttu

Leiriä väsäämässä

bardileiri, kevät 2013, leirijärjestelyt

Järjestäjäbardi

Olen sellanen ihminen, joka on aina tykännyt työntää nokkansa kaikenlaiseen järkkäilemiseen. On tullut oltua tutoroppilas kolmessa eri oppilaitoksessa, oltu mukana järkkäämässä koulun tapahtumia ja myöhemmin sitten omia hippoja. Synttärit piti pitää kaksikymmpiseksi saakka, että pääsee suunnittelemaan ja leipomaan ja sitä on tullu pidettyä kaikenlaista saunailtaa ja naamiaista matkan varrella.

Olen myöskin sellainen ihminen, joka onnistuu ressaamaan aivan pienistä ja turhistakin asioista valtavasti. Kuten arvata saattaa nämä kaksi luonteenpiirrettä tekevät elämän aina välillä melkoisen hankalaksi. Onneksi elämä on opettanut, että stressaaminen on yleensä turhaa ja aiheuttaa vaan itselle pahaa mieltä, joten stressaan vähän vähemmän ja vähän harvemmin nykyään.

Koska haluan aina tietää missä mennään ja mitä tapahtuu, rupesin muutama vuosi sitten ressaamaan sitä, kun en puoli vuotta aikaisemmin tiennyt missä jamassa bardileiri oli. Loviisaparka joutui sietämään jatkuvaa asian tiedustelua. kun sattui olemaan töissä yhdessä harrastuspaikoistani. Koitin pienesti vihjailla, että voisin tulla tekemään jotain leirin hyväksi ja sitten Loviisa vuosi sitten pääsiäisleirin jälkeen soittikin ja kysäisi vieläkö kiinnostaa. Vitsit että levisi virne naamalle, tottakai kiinnostaa!

Siitä lähti sitten oma leirinväsääjän urani. Alkuun oli vähän hankalaa, kun leirijärjestäjiltä puuttui selkeät ohjeet ja määrittelyt siitä, mikä on kenenkin hommaa. Tai ainakin se oli itselleni epäselvää, kun tulin uutena mukaan. Varmaan joku muu olisi häiriintynyt asiasta vähemmän, mutta koska mieluummin teen kaiken kerralla oikein, kun lähden omin nokkineni kokeilemaan, oli ressitaso leirin lähestyessä melkosen korkeella. No, kaikki meni enemmän kun hyvin ja ilmoittauduin jo innokkaana tekemään seuraavaa leiriä.

Niinkun jo aikaisemmin taisin kirjoittaa, kaikki ei mennyt ihan niinkuin olin suunnitellut. Syksyn leirillä kun sovittiin kevään järjestäjäporukasta jäi muutama paikka auki eivätkä ne yllättäen täyttyneetkään itsestään. Se ihminen joka oli lupaillut tiedustella leiripaikkaa ei ollutkaan ihan niin aktiivinen kun olin toivonut ja sitten tulikin jo melkolailla hoppu ja paniikki, kun leiripaikkaa ei ollut kukaan hankkinut. Onneksi Tuukka ja Jonna pelasti tilanteen ja järkkääminen jatkui.

Huomasin kuukausien kuluessa, että ei kaikille muillekaan ollut ihan selvää mitä kaikkea mihinkin järkkääjärooleihin kuului. Kyselin vähän sieltä sun täältä ja joka paikasta tuli aina eri vastaus asioihin ja ihmettely, että eikö se ole tämän tai tuon henkilön vastuulla. Tämä johti siihen, että joka asia tarvi pyytää erikseen ja varmistaa että se tosiaan tehtiin silloin kun luvattiin. Tässä narujen kasaamisessa muutama naru hukkui ja pari tuli pidettyä vähän liiankin kireällä, mutta onneksi bardit on sen verran hienoa porukkaa, että tästä huolimatta kaikki järjestyi.

Oma lempparihommani eli ohjelman kasaaminen meni vallan mainiosti. Sain kerättyä hyvän määrän pajojen pitäjiä jo paljon ennen leiriä ja ohjelmaa saatiin hyvin painotettua siihen suuntaan mitä edellisellä kerralla oli toivottu. Improa siis aika paljon. Itse olen teatteri-ihminen ja koen, että tämän suuntaisia pajoja minun on helppo myös hankkia. Siitä sitten seurasi se että musiikki ja tanssipuoli jäi vähän pienemmälle huomiolle, ne kun eivät varsinaisesti ole omaa osaamiskenttää. Vasta ihan pari päivää ennen leiriä huomasin myös, että itseasiassa tanssijuttuja oli toivottu ihan yhtä paljon kun improa, mutta se oli mennyt ohi silmien, kun oli ollut niin keskittynyt improjuttujen hankkimiseen. Oh well, onneksi näitä leirejä on kaksi vuodessa niin pystyy sitten aina korjailemaan omia epäloogisuuksia seuraavaan leiriin.

Tietenkin jotain pientä tarvii aina tapahtua, alkaen siitä, että osa pajan/leirinjärjestäjistä jäi ulos alkuperäisestä leirille otettujen listasta. Pajakuvausten onkimista pajanpitäjiltä, pientä alustavan ohjelman viilailua ja viimehetken fiksailua vielä leirillä. Niin ja se disco. Olin tökännyt sen ohjelmaan ja unohtanut sen jälkeen täysin, että siellä tarvisi olla ehkä muutakin järjestettynä kun pelkkä dj. Tön tön töö. Tämän kun huomasi viikkoa ennen leiriä niin meinasi olla parku lähellä. Jälleen kuitenkin bardit tuli ja pelasti.

Viimeiset neljä päivää ennen leirin alkua oli ihan mahtava fiilis. Tuntui että kaikki on hoidossa ja kaikki tarvittava on tehty ja sinne vaan kun menee paikalle ni muuta ei tarviikkaan. Viimehetken peruutukset meinasi vähän nostaa pulssia, mutta ei niistäkään sentään katastrofia saatu syntymään.

Itse leirillä meinasi vähän pientä järkkääjää väsyttää. Kaikki hommat kuitenkin sujui jouheasti, ei tapahtunut mitään isoja problemia ja tuntui että suurinosa leiriläisistä viihtyi ihan hyvin. Jopa ikuinen piikki takamuksessa eli leiripaikan siivoaminen sujui odotettua paremmin. Siitä saatte kyllä kiittää ihan muita ihmisiä kun minua.

Kun katsoo leirin jälkeen taaksepäin aikaa ennen leiriä, niin oikeastaan hommaa ei ole kovin paljon. Varsinkaan nyt kun tehtiin selkeät vastuualueet ihmisille eikä tarvitse enää samalla tavalla huolehtia siitä, onko kaikki nyt hoitumassa. Itsehän olen aina jossain vaiheessa ennen leiriä vannomassa etten ikinä enää rupea tähän. Se johtuu kuitenkin omasta tavasta ressata asioita sen sijaan että tekisi niille jotain. Tällä porukalla ja tälle porukalle on kuitenkin hirveän kiva tehdä hommia.

Aurinkosirkus

hyvä olo, kokemus, kulttuuri, sirkus

 Sirkusbardi

Linjavastaava eräänä iltapäivänä tuli ilmoittamaan että hei, ensviikon perjantaina mennään sitten katsomaan Cirque du Soleilin Alegria kutsuvieraslipuilla ja sitä ennen mennään seuraamaan heidän treenejä.
Sanomattakin selvää että kaikki tiristiin ja kihistiin onnesta, Soleil on kuitenkin maailman tunnetuin sirkusalan yritys (ei nyt mennä ollenkaan siihen kuinka läpeensä riistokorporaattinen sirkustehdas kyseinen lafka on) joka varmasti on useimman pienen sirkusartistinplantun ujo unelma.

Valotettakoon hieman taustaa, Alegria on esityksenä tehnyt muhun pienempänä suuren vaikutuksen kun oon pätkiä nähnyt telkkarista ja myöhemmin Youtubesta, ja läpeensä puhkikulutettu Alegria-veisu oli jossain vaiheessa soittoäänenä. Joten olin pähkinöinä.

Aurinkoisen perjantain iltapäivänä keräännyttiin (kerrankin kaikki ajoissa, jopa linjavastaava) Turun HK-areenan pihalle kikattelemaan jännittyneinä ja vähän noloina. Hyvin suomalaisella mentaliteetilla: me mitättömät seuraamaan alansa huippuja. Päästiin sisälle aulaan, odoteltiin vielä hieman, ja sitten! Pimeitä portaita alas areenalle, edessä aukeni huikea näky. Ääni- ja valotekniikkaa, teknikoita, köysiä ja rakennelmia, lava ja ennenkaikkea yli kymmenen nuorta miestä ja muutama nainen pienissä sortseissa (miehet ilman paitaa) hyppimässä powertrackilla, taustalla pauhasi uusimmat dance-hitit sillä kukapa sitä Alegrian soundtrackia jaksaisikaan montaa vuotta putkeen kuunnella.

Mukava ja sievä vastuuhenkilö Vanessa kertoili meille asioita ja vastaili kysymyksiin samalla kun istuttiin KAHDEN METRIN PÄÄSSÄ LAVASTA tuijottamassa powertrackaajia monttu auki. Lavalta kuului ainakin englantia ja tanskaa, Vanessa kertoi kyllä tarkkoja lukuja siitä kuinka montaa eri kansalaisuutta työryhmässä on mutta eihän pikkuasioita voi muistaa kun on päässyt taivaaseen. Saimme myöskin kuulla kuinka monta rekkaa, teknikkoa ja kiloa kulkee Alegrian mukana. Millaisia työpäiviä kiertueella on ja miten ylläpidetään suhteita kotiin. Työntekijät ovat kiertueella kerrallaan kymmenen viikkoa jonka jälkeen heidät lähetetään kahdeksi viikoksi kotiin huoltamaan suhteitaan ja lomailemaan, ja sitten taas kiertelemään. Viikossa on kaksi vapaapäivää, yleensä maanantai ja tiistai, jolloin työryhmäläiset lähtevät tutustumaan paikalliseen kulttuuriin, lähinnä olut-tuoppien pohjien läpi.
Turussa oli nähty joki ja tori, oli kuulemma kivat :D…

Soleilin kiertuetyöntekijät saavat koko elämänsä mahtumaan kahteen matkalaukkuun joihin kumpaankin mahtuu 32 kiloa. Oppii kuulemma elämään ja pärjäämään melko vähällä, mikä on henk koht mielestäni ihailtavaa. Kiertueella on mukana myös kaksi fysioterapeuttia ja nutritionisti joka huolehtii taiteilijoitten ruokavaliosta.

Tapasimme myös Alegrian taiteellisen johtajan (!!!) joka kyseli meidän päälajeja (sanoi mua muunmuassa hyvin muodikkaaksi koska teen cyriä, yök, ja erilaiseksi koska olen tyttö). Herra kertoi että nykyään Soleil ei enään palkkaa alaikäisiä työntekijöitä, mikä on meikän mielestä sääli, sillä esityksestä oli jäänyt muutama hauska kohta pois koska lapset oli potkittu lavalta. Pisimpään Alegrian mukana on kiertänyt notkeusakrobaatit jotka aloittivat 9-vuotiaina ja ovat nyt 20-vuotiaita nuoria. 11 Vuotta sirkuksen mukana! No, kohtahan heilläkin alkaa eläkeikä kolkutella.Joku muukin oli ollut mukana lähes kymmenen vuotta, yli puolet elämästään, se on aika paljon.

Pääsimme juttelemaan fireknife-taiteilijan kanssa, mukava ja hauska kaksvitosissa oleva Hawailainen poika joka selvästi nautti esiintymisestä ja flirttailusta. Tietenkin rakastuin. Jäbä oli pienestä asti pyöritellyt tuliveistä ja hakenut kaksikymppisenä Soleilin mukaan. Monta vuotta myöhemmin Soleil otti yhteyttä ja pyysi koe-esiintymään.

Yksi sykähdyttävimmistä hetkistä treeneissä oli katsoa kun toinen tulitaiteilija teki settinsä läpi ja taustalla soi Rihannan Where Have You Been ja Only Girl In the World. Upeeta, kaunista, mahtavaa. Perinteistä hawailaista sirkusta ja yks tän hetken lempparibiisini, siinä oli semmonen kylmät väreet ja kyynelet silmissä-hetki.

Oranssi klovni kertoi meille taustastaan ja kuinka hän on tehnyt klovneriaa monta vuotta ennen kun päätyi Soleilin matkaan. Tyypillä oli paljon ja syvällistä sanottavaa klovneriasta. Valotti meille myös millä perusteella esiintyjät vetävät yleisöä lavalle. Joka maassa kuulemma nauretaan eri asioille, Suomessa naurattaa isot miehet jotka selvästi ovat treffeillä tai tyttöystävänsä kanssa katsomossa, miehet kun haluavat tehdä vaikutuksen ja ovat siksi hyvin messissä lavalla tapahtuvissa jutuissa.

Viimeiseksi nähtiin kun keinutrapetsitaiteilijat tulivat treenailemaan omaa pätkäänsä. Alhaalta lavan vierestä kaikki näytti huikealta ja vaikuttavalta.

Sitten saatiin liput käsiimme ja lähdettiin hetkeksi hengähtämään ja kasaamaan itseämme ennen illan esitystä.

Henkilökohtaisesti nautin enemmän Soleilin treenien katselusta kuin itse esityksestä. Tietenkin esitys oli viihdyttävä ja täynnä hullua taitoa, mutta kaikilta oli riisuttu inhimillisyys ja tilalle oli tullut olentoja ja koneita. Viihdyttäväähän se on, mutta aina on hauskaa nähdä itse ihminen tekniikan takana.

Esitys oli laadukas ja hyvä, tulen vastaisuudessakin himoitsemaan Soleilin esityslippuja. Mutta silti…

Keinutrapetsinumerot harvoin tekevät vaikutusta meikäläiseen, kaikki tekee aina samat temput ja tahti on liian hidastempoista ja plaa plaa. Valitettavasti nytkin jäin vähän kylmäksi esitykselle. Eipä se huono silti ollut.
Klovnit olivat yllättäen parasta tarjontaa koko esityksessä. Oranssin klovnin työskentelyä oli ilo seurata, varsinkin kun tuntui että ”tuntee” henkilön hahmon takana. Pystyin nauttimaan klovneriasta aivan eri tasolla kun tiesin esiintyjästä jotain.

Ehdottomasti lempinumerot olivat käsilläseisonta, notkeusakrobatia ja high bar.
Käsillään seisoi komea nuori mies joka aloitti numeronsa kevyesti yhden käden sivupressillä. Se ei ainakaan jättänyt kylmäksi. Jos aloitustemppu on noin hc, niin mitähän muuta on vielä luvassa? No ei ainakaan taso laskenut. Krokosta nousu kässäriin (oon nähnyt tyyppien tekevän sitä vain toisin päin, ja jätkälle ei tullut tietenkään edes hiki!!), hyppy yhdellä kädellä tapilta toiselle, hyppy korkeilta (1,9m) tapeilta matalammille ja maahan asti käsillään seisten tietenkin. Eikä horju, ei!

Notkeusakrobatianumeron tytöt ovat siis Alegrian veteraaneja 20-vuotiaina. Ei ainakaan jäykistymistä ollut näkyvissä, neidit edusti varsin kepeästi omaa lajiaan. Maiju ei vieressä pystynyt katsomaan esitystä kun alkoi kuulemma sattua selkään. Ymmärrän kyllä hyvin miksi. En itse ole mikään maailman jäykin ihminen mutta kyllä siinä vähän selkäranka kärsi kun katseli kuinka sulavasti sitä istuttiinkaan oman päänsä päälle. Kuinkakohan kauan tytöt mahtaa jaksaa tuota hommaa ennenkun kroppa sanoo ei kiitos…

Viimeisenä numerona nähtiin high bar, eli huikeita telinevoimistelijamiehiä keinuttamassa itseään ilmakehdossa ja korkeilla telineillä useamman kymmenen metrin korkeudessa. Sitä menoa olisi voinut hyvinkin katsella pitempäänkin, hurjaa ajoitusta ja kylmäpäisyyttä. Herranjestas.

Ja tiedoksi kaikille jotka esityksen näkivät ja miettivät oliko tulitaiteilijoitten tatskat aitoja, niin kyllä ne oli. Pääsi niin lähelle että olis voinut lääppiä jos olisi kehdannut.

Olihan siellä cyriäkin. Osaan itse monet temput jotka lavalla näkyi, ja negatiivisena puolena koin liian nopean pyörimisen. Temppuja ei ehdi nähdä kunnolla ja hitaasta vauhdista on vaikeampi tehdä eli myös vaikuttavampaa. Eli nopeasti pyöriessä menee vähän sieltä mistä aita on matalin. Mutta olipa sekin varsin viihdyttävä ja mielenkiintoinen numero!

Kyllähän se ehdottomasti näkemisen arvoinen oli, vaikka pieniä epämääräisyyksiä olikin läpi shown (Nymfit juoksentelemassa randomisti läpi lavan, Musta Laulaja joka oli täysin hyllytetty taustalle vaikka alkuperäisessä kyseinen rooli on paljon monimutkaisempi, sinisiin pukeutunut outo lintumies joka vain haahuili).

Ehkä tuli odotettua liikaa kun toivoin esityksen muuttavan elämäni lopullisesti, mutta ainakin sain reilu pari tuntia huimaa viihdettä. Kyllähän tuon ilmaiseksi katsoi.

Kirjoittanut Hedda Liukkala

Leiristatistiikkaa

bardileiri, kevät 2013, leirijärjestelyt, pajat
Kevään 2013 bardileiri:

Täyttyi kahdessa päivässä (sänkypaikat 47 kpl)
Lisäämällä lattiapaikkoja, kaikki ilmoittautuneet on saatu mukaan.

Tekijöitä on ollut n. 7 kpl

 Leirille otettiin 60 henkilöä, joista:
23 on pitämässä pajaa,

31 naista / 29 miestä,
31:llä on jonkinlainen tavallisesta poikkeava ruokavalio.
Koko leirin keski-ikä: 26,4,
 Leirillä on lukumääräisesti eniten 26 vuotiaita,
Suurin osa leiriläisistä sijoittuu ikävuosiin 22 – 29 (ikänsä ilmoittaneista).
Ilmoissa eniten toivottu liikunnallisia pajoja (18) ja teatteria (16)  
yksittäisen ohjelman kannalta improa (8) ja tanssia (8)
Leirillä on 5 impropajaa ja 2 tanssipajaa.
Leiriin on aikaa enää 8 päivää!