Kuvittele viisikymppinen raksajätkä, joka ei tee työtään innostuksella mutta kuitenkin riittävän hyvin. Kuvittele tehtaan koneen käyttäjä, joka on kiitollinen työstä, jossa ajatukset saa rauhassa olla omilla teillään. Kuvittele oman elämänsä filosofi ja kirjailija, amatöörinäyttelijä tai -muusikko… Minäkin olen sellainen duunariraukka, jonka elämän tarkoitus on ihan muualla.

Tähän postaukseen liittyy pieni haaste: jos luet tämän, käytä pari minuuttia myös siihen että kerrot, mitä luova tekeminen sinulle merkitsee! Kommenteissa on tilaa, tässä minun tarinani:

Jouduin tässä hetki sitten pakon edessä miettimään ihan tosissaan, mitä bardina oleminen minulle tarkoittaa, miksi se on niin tärkeää. Jouduin perustelemaan ja selvittämään juurta jaksaen, miksi en ole valmis tinkimään barditoiminnasta tai siitä poikivista projekteista. Toisin kuin nuo alussa kuvailemani stereotypiat, minä nautin työstäni – se ei kuitenkaan millään tasolla määritä sitä, mitä koen elmässäni tärkeäksi.

Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun bardeista tulee minulle ihmissuhdeongelmia. Monta kertaa olen saanut kuulla, miten kiirehdin pajasta toiseen, en ehdi nähdä, stressaan leiriasioita, uppoudun liikaa treeneihin, otan liian vakavasti, laitan bardit tärkeysjärjestyksessä suhteen edelle. Pähkinän kuoressa, kun bardit on kyseessä, kaikki muu jää taka-alalle.

Yhdestä asiasta yleensä olen jokseenkin samaa mieltä: bardit ja bardien projektit ovat minulle tärkeysjärjestyksessä korkealla. Mitä tästä kuitenkin ulos päin näkyy, on näennäinen kiireisyys ja kaikennielevä keskittyminen kulloinkin meneillään olevaan projektiin. Esimerkiksi Kirppusirkuksesta (jonka ensi-ilta on parin viikon päästä!) en olisi yhtään mielelläni poissa, mikä tietenkin etäsuhteessa olevalle aiheuttaa vaikka minkälaista päänvaivaa. En tiedä, saanko koskaan sulatettua tätä ristiriitatilannetta seurustelusuhteiden ja barditoiminnan välillä, mutta yritys on hyvä.

Omasta näkökulmastani asia taas menee vähän eri tavalla. Enhän oikeasti ole kuin käsikirjoittaja, mutta haluan silti nähdä, mihin tästä porukasta ja projektista vielä on. Se, mikä ulos päin näyttää kiireeltä, huonolta priorisoinnilta ja jääräpäisyydeltä …on varmaan sitä. Mutta minulle päin tämä projekti ei ole vain jotain, mitä “on pakko tehdä”. Minulle on todella upea hetki, (mikä tulee vastaan yllättävän usein,) kun voin kertoa jollekulle, että olen osa tällaista ryhmää, joka omasta halustaan tekee näin valtavia juttuja. Ironista tavallaan, että tämä pohdinta tulee elämässäni eteen juuri sillä hetkellä, kun teemme näytelmää ryhmästä, joka on osiensa summaa suurempi. Samalla tavalla tähän ryhmään kuuluminen ja sen edestä työskentely on myös minulle sellainen henkireikä elämässä, joka antaa sen elintärkeän tarkoituksen- ja kuuluvuudentunteen. Tahdon olla jääräpäinen bardiprokkisten vuoksi.

Tästä samaisesta syystä olen myös äärettömän kiitollinen kaikille kirppusirkuslaisille ja bardeille ylipäänsä. Teen varmaan vielä toisen postauksen siitä, miten älyttömästi työtä projekti on vaatinut, suitsutan sitä siis myöhemmin lisää.