Aihearkisto: Uncategorized

Suklaapullia ja sääntömuutoksia

Keiry:n vuosikokous hyväksyi sääntömuutosehdotuksen 9-0

Jatkossa yhdistyksen tilikausi noudattaa hallituksen toimintakautta ja siirrymme kahden vuosikokouksen malliin – kunhan PRH suo. Lisää sääntömuutoksesta vuosikokouskutsussa.

Rakastava jäsenistö pyytää hallitusta tekemään kotiläksynsä ennen vastuuvapauden myöntämistä

Luvassa on ylimääräinen vuosikokous alkuvuodesta 2016 sillä kuluvan vuoden hallitus ei saanut vastuuvapautta. Kutsu kokoukseen tulee myöhemmin.

Uudessa hallituksessa myös uusia jäseniä

Uuden hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Jonni Lehtiranta ja jäseniksi Tuire Ahola, Riikka Hatakka ja Loviisa Kataja. Hallitus ei ole vielä pitänyt järjestäytymiskokoustaan.

-Tuire-

Luomisen tärkeydestä

Kuvittele viisikymppinen raksajätkä, joka ei tee työtään innostuksella mutta kuitenkin riittävän hyvin. Kuvittele tehtaan koneen käyttäjä, joka on kiitollinen työstä, jossa ajatukset saa rauhassa olla omilla teillään. Kuvittele oman elämänsä filosofi ja kirjailija, amatöörinäyttelijä tai -muusikko… Minäkin olen sellainen duunariraukka, jonka elämän tarkoitus on ihan muualla.

Tähän postaukseen liittyy pieni haaste: jos luet tämän, käytä pari minuuttia myös siihen että kerrot, mitä luova tekeminen sinulle merkitsee! Kommenteissa on tilaa, tässä minun tarinani:

Jouduin tässä hetki sitten pakon edessä miettimään ihan tosissaan, mitä bardina oleminen minulle tarkoittaa, miksi se on niin tärkeää. Jouduin perustelemaan ja selvittämään juurta jaksaen, miksi en ole valmis tinkimään barditoiminnasta tai siitä poikivista projekteista. Toisin kuin nuo alussa kuvailemani stereotypiat, minä nautin työstäni – se ei kuitenkaan millään tasolla määritä sitä, mitä koen elmässäni tärkeäksi.

Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun bardeista tulee minulle ihmissuhdeongelmia. Monta kertaa olen saanut kuulla, miten kiirehdin pajasta toiseen, en ehdi nähdä, stressaan leiriasioita, uppoudun liikaa treeneihin, otan liian vakavasti, laitan bardit tärkeysjärjestyksessä suhteen edelle. Pähkinän kuoressa, kun bardit on kyseessä, kaikki muu jää taka-alalle.

Yhdestä asiasta yleensä olen jokseenkin samaa mieltä: bardit ja bardien projektit ovat minulle tärkeysjärjestyksessä korkealla. Mitä tästä kuitenkin ulos päin näkyy, on näennäinen kiireisyys ja kaikennielevä keskittyminen kulloinkin meneillään olevaan projektiin. Esimerkiksi Kirppusirkuksesta (jonka ensi-ilta on parin viikon päästä!) en olisi yhtään mielelläni poissa, mikä tietenkin etäsuhteessa olevalle aiheuttaa vaikka minkälaista päänvaivaa. En tiedä, saanko koskaan sulatettua tätä ristiriitatilannetta seurustelusuhteiden ja barditoiminnan välillä, mutta yritys on hyvä.

Omasta näkökulmastani asia taas menee vähän eri tavalla. Enhän oikeasti ole kuin käsikirjoittaja, mutta haluan silti nähdä, mihin tästä porukasta ja projektista vielä on. Se, mikä ulos päin näyttää kiireeltä, huonolta priorisoinnilta ja jääräpäisyydeltä …on varmaan sitä. Mutta minulle päin tämä projekti ei ole vain jotain, mitä “on pakko tehdä”. Minulle on todella upea hetki, (mikä tulee vastaan yllättävän usein,) kun voin kertoa jollekulle, että olen osa tällaista ryhmää, joka omasta halustaan tekee näin valtavia juttuja. Ironista tavallaan, että tämä pohdinta tulee elämässäni eteen juuri sillä hetkellä, kun teemme näytelmää ryhmästä, joka on osiensa summaa suurempi. Samalla tavalla tähän ryhmään kuuluminen ja sen edestä työskentely on myös minulle sellainen henkireikä elämässä, joka antaa sen elintärkeän tarkoituksen- ja kuuluvuudentunteen. Tahdon olla jääräpäinen bardiprokkisten vuoksi.

Tästä samaisesta syystä olen myös äärettömän kiitollinen kaikille kirppusirkuslaisille ja bardeille ylipäänsä. Teen varmaan vielä toisen postauksen siitä, miten älyttömästi työtä projekti on vaatinut, suitsutan sitä siis myöhemmin lisää.

Sirkushuveja #1

Mitä muuta bardit tekevät?

On se vaan hauskaa olla bardi, kun ympärillä on niin paljon aikaansaavia ihmisiä! Esimerkiksi, ensi keväälle on rakenteilla uusi ropecomusikaali, jos sitä niin voi kutsua. Tarkoitus on nimittäin rahoituksen onnistuessa esittää myös 4-7 esitystä muulla kuin Dipolin lavalla. Tarpeetonta mainostaa, tämä on jälleen kerran Suurin Tähän Asti tehty projekti, ja tällä kertaa olemme ropeconmusikaaliprojekteille epätyypillisesti jopa hyvissä ajoin liikkeellä. Vaan ei huolta — Bardiprojekteille uskollisesti homma on juuri sopivan megalomaaninen!

Ja sitten seuraa mainos: jos haluat tulla katsomaan, mistä on kyse, ketä muita on tulossa, miltä käsikirjoitus näyttää ja miten kaikki tapahtuu.

http://www.facebook.com/events/383328151751088/?ref=ts&fref=ts

Varmasti tärkein asia, mitä tuotantoryhmän viime miitissä nyt sunnuntaina tapahtui, oli että meitä rupesi kyllästyttämään nähdä aina vaan keskenämme meillä rupesi olemaan vähitellen sellainen varmuus, että nythän tämän vihdoin voisi esitellä muillekin. Ja korkea aika onkin! Treeniaikataulut on hahmoteltu, käsis on niin valmis kuin olla voi ja biisit hyvällä mallilla. Pitää saada lihaa luiden ympärille.

Toki musikaalin etenemisestä tullaan päivittämään Bardikattilaan, jos jotain varteenotettavaa tapahtuu ja jos joku muistaa napata kuvan asiasta. Tämä ensimmäinen postaus on musta lammas, eilisestä kokouksesta ei kukaan halunnut ottaa yhtään kuvaa. Ihmettelen miksi… Täällä me vain istuttiin, syötiin karkkia, perustettiin tapahtumalle kalenteri googleen ja pähkäiltiin, että ketä me halutaan ja kuinka hitossa me saadaan ihmiset kiinnostumaan projektista, joka kuulostaa näin järkyttävän vakavastiotettavalta?

Ehkä se ei ole meidän suurin haaste. Jos viime bardileiriltä olisi napannut kaksikymmentä ihmistä ja lyönyt heille käsikirjoitukset kouraan perjantaina, olisi lauantai-iltana saatu nauttia kirppusirkuksesta. Sitä en epäile ollenkaan. Nämä niinkutstutut Ropeconmusikaalit ponnistavat aina maasta lähtien ja muotoutuvat juuri siksi niin loistaviksi. Tähdätään korkealle ja tehdään ihan itse. Juuri siksi rakastan olla niitä tekemässä.

Ekaa kertaa leirinjärjestäjänä

Ensimmäinen ajatus Loviisan kysyessä syksyllä haluanko seuraavalle leirille ohjelmanjärjestäjäksi oli: ”JEEEE!! Mahtavaa!” ja seuraava: ”Apuua! Mistä mä tiedän mitä mä teen ja miten ja ja ja ääää…!” Olin kyllä pidemmän aikaa halunnut saada näppini peliin mukaan, mutta onhan ihan eri asia ajatella mitä tekisi, kun varsinaisesti lähteä toteuttamaan sitä.
Omat tavotteet oli aika suureelliset. Nyt tulisi leiriohjelma osallistujien tietoon huimasti aikaisemmin, kun ennen ja kaikki tietäisi mitä tehdä ja milloin jne. No joo, eihän se sitten ihan niin mennyt ja pääsin tutustumaan niihin kaikkiin pieniin pulmiin, mitä tulee kun monta kiireistä ihmistä useammasta eri kaupungista koittaa saada projektin järjestymään. Ennen leiriä sainkin kuulla kommentin: ”Oletko sä ihan varma että sun kannattaa järkkää noita leirejä, kun ressaat niin paljon..?” Täytyy myöntää, etten ollut välttämättä ympäröiville ihmisille mikään mukavin ilmestys. Kaikki oli uutta eikä ollut kokemusta siitä miten leirillä asiat käytännössä hoituu. Muuta kun leiriläisen näkökulmasta. Minunlaiselleni perfektionistille se on aika ressin paikka.
Kun syysleirin aika sitten koitti, jännitti aika kovasti. Olin halunnut tehdä jotkut asiat hieman eri tavalla kun ennen, enkä ollut aivan varma miten ne lähtisivät toimimaan. Leirin edetessä tuli kuitenkin kokoajan rennompi ja varmempi olo, kun näytti siltä että lähes kaikki meni just nappiin. Onni oli kyllä muut järjestäjät, joilla oli rautaista rutiinia näissä hommissa ja aktiivisuutta tarttua niihin asioihin, mistä ei itse huomannut pitää huolta.
Oli mahtavaa nähdä kuinka omat ideat ottivat tulta alleen! Paljon enempi leirejä järjestäneillä ihmisillä oli aikaa kuunnella mun visioita ja parannusehdotuksia. Oli hienoa huomata, kuinka ennen leiriä eri kaupungeista leiriä järjestäneet ihmiset saivat jo leirin aikana hirveellä innolla seuraavia asioita mietittyä, kun vihdoin päästiin fyysisesti samaan paikkaan.
Nyt leirin jälkeen tuntuu, että kaikki muukin ressi, kun vain leirinjärjestämisestä aiheutunut siivottiin leirin jälkeen roskikseen. On ollut vaan kamalasti virtaa ja intoa järjestää seuraavaa leiriä ja hoitaa syksyn leirin jälkipyykkiä. Vaikka ennen leiriä epäilyttikin, niin täytyy kyllä tunnustaa: Tää on just se mitä varten mä elän! Paljon hienompia onnistumisen fiiliksiä en kyllä muista saaneeni.
Odottakaas vaan seuraavaa leiriä!

PLD:n paikka

Se on post-leiri depression aika nyt. Yllättävästi kuitenkin tähän mennessä ei ole kramppia aivoissa, seurankipeyttä nivelissä tai oikeastaan edes yliluonnollisen väsynyt olo. Väsyttää toki, mutta ei yhtään niin paljon kuin pitäisi. Aika huono depistelijä olen.

Sen sijaan ajattelen tätä hirmuisella lämmöllä. Eilen aika myöhään iltapäivällä nousin portaat takkatilaan ja mikä siellä odottikaan, ellei spontaani taideteos keskellä olotilan sohvaa. Tai paremminkin koko sohvan vallaten. En vieläkään tiedä, kuka rakennelman oli tehnyt tai suunnitellut, mutta tätä vanhan ja kyynisen leirin vakijärjestäjän sydäntä se lämmitti. Jos haluat antaa itsesi ilmi ja ansaita henkilökohtaisempaa suitsutusta ja julkista tunnustusta, voit tehdä sen oikein kernaasti kommenttien puolella!

Joka vuosi leirille palaaminen on minulle terapiaa, jolle ei löydy vertaa mistään muualta. Missä muka on mahdollista sekä levätä että kiirehtiä päänsä puhki, oppia uusi taito kahdessa tunnissa, pelätä ja jännittää ja voittaa pelkonsa tai ajatella luovasti, olla sosiaalinen ja tehdä töitä ystävien seurassa, kaikki yhden viikonlopun aikana? Niitä paikkoja varmaan on, mutta ei ne minun tielle ole sattuneet. On vapauttavaa uhmata maailmaa ja omaa arkista elämäänsä päättämällä, että tämän viikonlopun ajan minua ei saa puhelimesta kiinni; tämän viikonlopun ajan saan olla Olympoksen kuningatar, tietokone, suuri laulujen tekijä, sisko viidellekymmenelle.

Olen ehkä vasta viimevuosina kasvanut ymmärtämään, miten valtavan hienoon yhteisöön olen päässyt osalliseksi. Minua opettaneiden kasvoilla paistaa tekemisen into ja opettamisen jännittävyys, olen itse saanut opettaa muille asioita, jotka minulle ovat lähellä sydäntä. Tällä leirillä aivan yllätyin, kuinka moni halusi tulla näyttelemään Commediaan tai eläytymään satujen kerrontaan. On niin arvokasta huomata, miten avoimin mielin ja suurella innostuksella täällä tehdään kaikki. Ja kaikki tekee. Tämä varmaan oli minulle paras leiri koskaan — kahdestoista kerta toden sanoo ja niin pois päin! Vaikka saattaa kyllä olla tyypillinen tunne milloin tahansa leirin jälkeen. Nyt tämä kuitenkin meinaa luiskahtaa kehityspohdintojen puolelle, joten parempi varmaan vain kiittää kaikkia osallistuneita: teitte minulle unohtumattoman leirin. Taas.

Kuvia leiriltä

Täydellisempi kuvaus ja fiilistelyjä leiristä tulee ihan pian, kunhan tästä lauantai-illasta ensin selvitään. Siihen asti riittävät varmasti nämä noin kaksituhatta sanaa.

 (edit 25.11. piti uudelleenpostata, koska taistelin ilmeisesti kuvien kanssa hiukan liian hartaasti. Jäi arpia.)